Tunturipolut kohtaavat

Sattumalla ja tuurilla on melkoisen suuri rooli siinä, kehen satut täällä tunturissa törmäämään. Siihen vaikuttavat niin omasi kuin mahdollisesti tapaamasi vaeltajan reittisuunnitelmat ja lähtöpaikat, mutta myös sääolosuhteet ja kairassa vietetyn ajan pituus. Myös kohtalon ohjaavalla kämmenellä voi olla oma hommansa näissä kohtaamisissa.

100 päivän reissuni aikana polut ovat vieneet minua eri puolille kansallispuistoa. Olen tavannut upeita vaeltajia ja mielenkiintoisia persoonia. Suurta osaa heistä yhdistää kiinnostus ja kunnioitus luontoa ja retkeilyä kohtaan. Yhdyn Keskon kämpällä tapaamani helsinkiläisen vaeltajan näkemykseen siitä, että harvoin näissä kairoissa tapaa itsekkäitä ja huonosti käyttäytyviä vaeltajia. Toki osalla voi olla enemmän kokemusta kuin toisella tai erilainen tapa tehdä asioita ja vaeltaa. 

Yhtäkaikki, täällä kuulutaan samaan porukkaan, jaetaan nuotiolla kokemuksia, vinkkejä ja neuvoja sekä kerrotaan tarinoita. Usein olen saanut huomata myös sen, että täällä ollaan valmiita jakamaan omia eväitään. Lukemattomina iltoina olen saanut nuotiolla tai kämpän pöydän ääressä maistaa suolaisia ja makeita herkkuja, heilauttaa kurkkuuni totin tai iltanäkäräisen. Kokeneen kairan kulkijan tunnistaa viimeistään siitä, että nokipannuun puruja livautetaan sen verran, että tarjottavaa riittää keittäjän lisäksi muillekin.

Mutta siis, polkuni ovat näinä kuukausina risteytyneet muutaman kerran oikein yllättävällä ja mukavalla tavalla. Siitä ensimmäisestä en nyt virko mitään, mutta jälkimmäinen sattui aivan lokakuun lopulla.

Pakkailin kamojani Tuiskukurun kämpällä kun oveen koputettiin ja sisään astui mies. Tuttu mies 30 vuoden takaa. Emme juurikaan olleet tavanneet sitten toukokuun viimeisen päivän vuonna 1986, kun painoimme valkolakit päähämme Järvenpään lukiossa. 

Petri asusti nykyään Turun suunnalla, mutta nuoruudesta tutut luonto- ja vaellusharrastukset kulkivat edelleen mukana. Lintumies -kiikarilla, ei kiväärillä- oli tuvalle tullessaan jo tehnyt havaintoja metsosta ja kirjannut ne asianmukaisesti.  Roskattoman retkeilykummin tunnus hihassa kertoi sitoutumisesta yhteisen luontomme eteen. 

Hänen viikon vaelluksensa on vasta aluillaan ja suuntana oli Luirojärvi. Vaihdoimme kuulumiset ja keskustelimme retkeilystä kaikenlaista. Tällaista vanhan liiton vaeltajaa lämmitti erityisesti se, että majoitteena Petrillä oli vanha kunnon loue. Meitä laavujen ja louteiden kantajia ei enää juurikaan, ainakaan täällä kansallispuistossa näe. Kevyet vaelluskäyttöön soveltuvat teltat ovat syrjäyttäneet perinteiset erämajoitteet lähes tyystin.

Lounaansa päälle Petri kiehauttaa pannukahvit. Muutamien mukillisten jälkeen on aika toivottaa turvallista vaellusta. Tuttu mies katoaa töyrään taakse kohti itää. Pakkaan rinkkani ja lähden kämpältä puron yli kohti länttä. Tunturipolut ovat jälleen kohdanneet.