Koli
Kolin kansallispuisto on valokuvaajan paratiisi. Jylhää vaaraa, talvella paksua tykkylunta, kesällä kauaskantavaa järvinäkymää valtavalle Pieliselle. Kansallismaisemaksi valittu Koli on kuin suoraan Järnefeltin maalauksesta. Ja niinhän se onkin.
Minä tykkään Kolista. Vaan Koli ei tykkää minusta. Viime kesänä vieraillessani satoi vettä kolme päivää putkeen. Tänä vuonna taivaalla oli tulomatkalla upea sateen jälkeinen auringonlasku, joten lähdin kiirellä riuhtomaan ylös Ukko-Kolin suuntaan. Nousu on jyrkkä ja haastava, etenkin kun on polkenut jo 80km päivän aikana. Pääsin ylös hiestä märkänä, mutta tulos jäi laihaksi:
Ehdin olla vaaralla vain minuutteja, kunnes nousi sakea sumu. Joskus pyörällä kulkemisen hitaus voi olla todella turhauttavaa.
Kolin piti olla matkan kohokohtia, mutta aina vain ei onnistu. Ja tiedättehän niitä päiviä, kun tuntuu siltä, että joka ikinen asia menee pieleen? Mutta kun alkaa selittää jollekin toiselle mitä on tapahtunut, lista kuulostaa täysin mitättömältä. "Ensin nousi sumu joten en saanut valokuvaa, sitten luulin hukanneeni yhden jutun mutta se löytyikin, hyttynen oli korvassa sekunnin murto-osan, liukastuin uidessa muttei käynyt mitenkään, sukassa oli hiekkaa, jne." Kaikki vain tuntuu sillä hetkellä kasautuvan katastrofiksi.
Joten en nyt ala tässä listaamaan asioita, jotka menivät täysin metsään. (Vaikka tuossahan niitä jo on, mukamas hypoteettisessa esimerkkilistassa.) Sanotaan nyt vain, että jotkut päivät ovat parempia kuin toiset.