Rokua
Ennen tätä matkaa en ollut edes kuullut Rokuan kansallispuistosta. Oletin sen olevan melko uusi, mutta Rokua on itse asiassa yksi vanhimmista kansallispuistoista. Vajaan 9km²:n pinta-alalla se on silti kolmanneksi pienin, joten alueen luontopolut ovat melko nopeasti koluttu. Geologisesti mielenkiintoista Geopark-aluetta on ympärillä enemmänkin.
Näin etelässä ei ole poroja, joten jäkälä saa kasvaa rauhassa.
Maisemat koostuvat suurimmaksi osaksi kangaspohjaisesta jäkäläisestä mäntymetsästä. Hyttysiä tällaisessa maastossa on ilahduttavan vähän. Maaperä on niin kuivaa, että isommatkin sateet imeytyvät nopeasti. Kasvillisuuskerroksen alla voi olla helposti 100m pelkkää mannerjään siirtämää hiekkaa - kallioita ja kiviä Rokualla ei juuri ole. Korkeuseroja maisemaan aiheuttavat kymmeniäkin metrejä syvät supat, eli hiekan alle jääneiden ja siellä sulaneiden jäälohkareiden aiheuttamat kuopat.
Kumpi väistää?
Jaakonjärven laavulla tapasin mukavan latvialaisen nelihenkisen perheen. Isä oli palkittu elokuvaohjaaja, joka tarjoili erittäin vahvaa itse tehtyä hunajaviinaa. Poika keräsi yöperhosia, mutta totesi pettyneenä ettei niitä Suomessa taida olla, kun ei kerran ole pimeitä öitäkään. Suunnittelivat jatkavansa matkaa jo kahdeksalta aamulla, mikä on minulle niin aikaisin, että hyvästelin jo illalla. Kuten odotinkin, heräsin puolen päivän maissa tyhjään leiriin.
Opastuskeskus Supan kuistilla oli puolikesyjä pesästä pudonneita oravanpoikasia.
Jaakonjärvi on oikeastaan kansallispuiston ulkopuolella, joten vietin toisen yön itse puistossa Pitkäjärvellä. Nettiyhteys ei toiminut tarpeeksi hyvin päivitysten tekemiseen. Pääsin sentään ensimmäistä kertaa kunnolla uimaan! Muutaman järvi- ja jokikasteen olen kyllä jo tehnyt alkukesän aikana, mutta vasta nyt oli vesi tarpeeksi lämmintä, että viihdyin järvessä myös pesun jälkeen. Muuten aika meni vesisadetta kuunnellessa.
Pitkäjärven kota.