Sipoonkorpi
Espoosta korpeen navigointi oli raivostuttava kokemus. Sokkeloisella ja poukkoulevalla fillarireitillä piti jatkuvasti pysähtyä katsomaan karttaa, mutta GPS näytti minne sattuu, joten paikallistaminen oli aivan nopanheittoa. Sitten kun oikea tie vihdoin löytyi, se oli yleensä revitty auki ja tietyöviitta kehotti kiertämään vielä sokkeloisempaa reittiä. Manasin suurkaupunkeja ja tietöitä joka keskeytyksellä.
Sipoonkorven kansallispuisto on perustettu vasta muutama vuosi sitten. Koko alue on vielä pirstaleinen ja epäyhtenäinen. Leiripaikkoja on niukasti. Etsiydyin pohjoispuolen luontopolun varrella olevalle Ängesbölen tylsälle telttailualueelle, jossa kävi aika vilske päivän aikana. Erävaatefirma piti lehdistötilaisuutta, päiväkoti-ikäisten ryhmä oli kävelyllä, sekä viereisellä partiolaisten tuvallakin juhlittiin jonkinlaisia kekkereitä yhteislaulusta päätellen.
Puisto ei yltänyt suosikkeihini. Onneksi uudet järvenpääläiset ystäväni tulivat taas piristämään päivää, tällä kertaa pannukahvin merkeissä. Kävimme lyhyellä patikalla korpea tutkimassa. Mies toimi oppaana, kuten Nuuksiossakin. Heillä on hieno tapa kulkea metsässä - kartasta katsotaan kivannäköisiä korkeuseroja tai lampia ja lähdetään römyämään. Tarvittaessa omia polkuja pitkin.
Esimerkki oli itse asiassa silmiä avaava. Minusta tuntuu, että olen kulkenut liikaa pelkillä poluilla ja reiteillä. Tällä vapaammalla tyylillä kansallispuistoista ja luonnosta voi löytää paljonkin paikkoja ja yksityiskohtia, joita ei ole karttaan merkattu. Otan tästä opiksi.
Paitsi en ihan vielä. Viime aikoina energiaa patikointiin on ollut vähemmän. Alkaakohan väsymys painaa? Tein mielessäni listaa. Ärtyneisyyttä? Kyllä, mutta ehkä se sallitaan pääkaupunkiseudulla. Fyysistä uupumusta? On sitäkin. Takana kolme kuukautta pyöräilyä? Kaikki sopii profiiliin. Tie on ollut raskas.
Lisäksi kesä vaihtui viilenevään syksyyn. Loppumatkasta saattaa tulla vaikea.