Nappisilmä ja pikinokka metsällä

Herään tuvan alalaverilla kun kainalooni tullut blondi suukottelee minua kosteasti. Kyseinen pikinokka ja nappisilmä on nelivuotias suomenpystykorva VILMA, joka saatuaan minut hereille, jää iloisesti odottamaan aamurapsutusta. Vilman isäntä Reiska on hetkeä aikaisemmin noussut ja raapaissut tulet kaminaan. Kohta kuuluukin kutsu pannukahville.

Olen edellisiltana tutustunut mukavaan parivaljakkoon,  saavuttuani tuvalle jo pimeän laskeuduttua. Eteisessä riippui nostalgisen oloinen kivääri ja tuvan lämmössä iltaa kulutti tyytyväisen oloinen metsästäjä sekä päivän haukusta uupunut koira. Vilma on  kunnoltaan vielä toipilas, sillä hän on juuri saattanut neljä terhakkaa pentua maailmalle.

Aihetta tyytyväisyyteen olikin, sillä Reiska oli saanut ammuttua Vilmalle koppelon ja poikameton. Saalis saakin tälle syksylle riittää, sillä on huono lintuvuosi. Reiskan mukaan kun lintuja on vähän, niitä on saalistettava kohtuudella ja ammuttava vain senverran, mitä koiran kouluttamiselle on hyväksi. Isännän ja koiran yhteinen aika metsällä on molemmille melko uutta, sillä aikaisemmin lintukoiran virkaa hoiti Vilman emä. 

Juttelemme Reiskan kanssa mm. metsästyksestä, eräkirjoista ja hänen kivääristään. Komean loimukoivuisen tukin omaava kivääri on vuodelta 1949. Sen kaliiberikaan 7x33 ei ole ihan tavanomainen, eikä vastaavaa taida löytyä muualta maailmalta. Sodan jälkeen kuulemma oli pulaa metsästysaseista ja varmaankin myös raaka-aineista. Jos ymmärsin oikein, on tämän supisuomalaisen kiväärin ja kaliiberin pohjana käytetty Suomi-konepistoolin hylsyä. Niitä lienee jäänyt käyttämättä Suomi-Neuvostoliitto -maaottelun jäljiltä ja asetehdas Sako on venyttänyt hylsyn ja tehnyt siihen sopivan luodin.

Tarina kertoo myös, että kiväärin syntyvuosina laadunhallintakin on ollut kohdillaan: mikäli koeammunnassa kymmenen laukauksen osumat eivät olleet vähintään 40 mm:n kasassa, meni ase sulatukseen… Lapin miesten kerrotaan ampuneen aseella niin hirveä kuin karhuakin, mutta parhaimmillaan se on lintumetsällä. Luoti on erittäin tappava, muttei revi linnun lihaa liikaa. 

Reiska muistelee muutama vuosi sitten tapahtunutta kohtaamista. Hän oli ollut näihin samoihin aikoihin lintumetsällä Urho Kekkosen kansallispuistossa ja menestyksekkään päivän päätteeksi majoittunut tähän samaiseen tupaan. Saman katon alle majoittuneelle ranskalaisvaeltajalle Reijo oli tarjonnut keittämäänsä lintukeittoa. On siinä vieraan maan kulkijalla ollut kotona kertomista… keskellä erämaata tuvassa tulee vastaan mies, joka tarjoilee juuri ampumastaan linnusta tehtyä herkkuruokaa. Siinä suomikuva koheni todennäköisesti jonkun maksullisen kampanjan verran.

Tällä kertaa emme nauti lintukeittoa, mutta Reiska kaivaa esiin tutulta poromieheltä saamansa kimpaleen poron kuivalihaa. Tämän päivän lapinkultaa. Vilmakin havahtuu herkkuun ja nappisilmät unen jäljiltä vielä hieman sikkurallaan, tulee odottamaan omaa osaansa ja sen saakin. Täällä metsästäjä ja koira jakavat yhdessä niin kokemukset, onnistumiset kuin eväänsäkin.

Vielä ennen maaten panoa Reiska kiehauttaa kuumat vedet ja tekee meille totit, toisetkin. Vettä, hunajaa ja loraus kirkasta kuksaan. Yksinkertaista ja toimivaa. Reijo on selkeästi vanhan liiton eräilijä, joka ei jokaiseen nykyajan hömpötykseen lähde mukaan. Niin komea pahkasta tehty kuksa, kuin vyöllä riippuva puukkokin on omin käsin tehty. Olen melko varma, että niissä häntä viehättää käsintekemisen, materiaalin ja käytännöllisyyden lisäksi esineiden esteettisyys.