Jo jäätyy Luiro

Yön lumisateen jäljiltä maa on valkoinen Kuuselan kämpän ympäristössä. Saavuin edellisiltana Luirojärvelle tarkoituksenani viipyä pari päivää ja tehdä päiväretki Sokostille. 

Kahlaamon vesi oli virkistävän viileää, tai pikemminkin jäätävän kylmää. Marssin ylityksen jälkeiset sadat metrit lumessa sandaalit jalassa tupaan ja kiitos edellisen vaeltajan, valmiiden kiehisten ja polttopuiden ansiosta teen tulet kaminaan pikaisesti. Hetken varpaiden lämmittelyä avonaisen luukun edessä ja villasukat jalkaan. 

Tuvan lämmetessä nappaan vesisangon ja kauhan mukaani ja suuntaan Luiron rantaan. Onneksi kauha on metallia, sillä joudun kotvasen sillä naputtelemaan jään pintaa rikki. Teen reiluu senttiseen jäähän kauhan mentävän avannon ja täytän ämpärin. Jää ulottuu rannasta jo metrien päähän, lumen ja veden sohjoinen reunus kurottaa jo keskemmälle tunturijörven ulappaa. Jo se jäätyy Luirokin hiljalleen.

Yöllä sataneen uuden lumen pinta on koskematon ja matkalla kohti Sokostia on mukava seurailla muiden maastossa liikkuneiden jälkiä. Hiirten ja myyrien sipsutusta ja oravan pieniä loikkia. Onpa jokin pieni näätäeläinkin ollut liikkeellä ja ylittänyt polun pitkin tasaloikin. Myös isovarvas on ollut liikkeellä ja etsinyt lumen seasta syötäviä marjoja. Jälki on sen verran iso, että lieköhän liikkeelle itse ukkometso, vanha homenokka…

Sokostin huiputus jää tällä kertaa väliin. Sumu vaihtuu ylhäällä rinteellä vesisateeksi, jonka jäätävyyttä reipas tuuli korostaa. Myös puut ja pensaat saavat jääkuorrutuksen. Olit sitten entinen tai nykyinen lapsi, ei sitä voi välttyä kiusaukselta napata talven ensimmäinen jääpuikko rouskuteltavaksi.

Tunturin rinteetkin alkavat saada lumipeitettä ja paikoin on tuulikin ehtinyt kinostamaan lunta jo 15 sentin paksuiseksi patjaksi. Lokakuu vaihtuu aivan kohta marraskuuksi ja talventulo saa vauhtia oikein kunnolla. Mutta minä lähden alas Sokostilta ja kohti tupaa. Sulattamaan itseäni, kuivaamaan märät varusteet ja tekemään ruokaa. Kämppäkaminan lämpöön.