Reissumies suksi suolle

Suomalainen hiihtokulttuuri ei saanut lisää sankaritarinoita reissumiehen hiihtoreissulla, joka oli ensimmäinen sitten vuoden 1998. Määrätietoisesti alkanut reissu keskeytyi jo kahden päivän jälkeen. Tällä kertaa vehkeet hyytyivät ennen hiihtäjää.

Pakkasta oli mukavasti viitisen astetta ja yön aikana oli tullut hieman uutta lunta. Tuulta oli luvattu reilu 10 metriä sekunnissa ja ylös tunturiin kipuamisen sijaan suuntasin metsään vanhaa Ruijan polkua pitkin. Savotan 906-rinkan olin vaihtanut saman firman Paljakka-ahkioon, jonka sain lainaan tukipisteeltäni Tievatuvalta. Muistikuvissa välähteli edellinen ahkioreissu Yliperän suurtuntureille Kilpisjärvelle. Tuon reissun tunnelmiin pääset aikaisemmassa blogipostauksessani.

Ensimmäinen vitonen sujui melko mukavasti; pientä nousua ja enimmäkseen tasaista maastoa puisilla metsäsuksillä lykkiessä. Luistoa oli kiitettävästi, joskin pitoa olisi voinut olla ehkä hieman lisää. Tunnustan, että mielessä kävi ajatus, ettei tämä hiihtotouhu nyt niin hirveän kauheaa ole, kuin muistan menneiltä vuosilta.

Ruijan polulla maasto muuttui hieman haastavammaksi. Suoalueiden ylityksiä, pieniä nousuja ja laskuja. Hikeä pukkasi. Kertaalleen sain ahkionkin uitettua vielä avoinna olevassa ojassa, mutta vesitiiviisti pakatut kamppeet säästyivät kuivina. Haarakäyntiä, pusikkoon tarttuva ahkio. Välillä mieleen palaa muistikuva Sinisalon Veikosta Tuntemattoman alikersantti Lahtisena. ”Isot miehet vetää jotain saamarin pulkkaa…” tai jotain sinnepäin. Siinä oli tunnetta, niin Veikon replassa kuin omissa mietteissäni.

Lipsui. Olisi edes sitä norjalaista huulipuikkoa. Muutaman kerran ylämäessa (ja muutenkin), suksi luistaa alta ja olen naamallani hangessa. Taas saavat silmälasit kyytiä. Syksyn kompuroinnin jälkeen ne on jo kerran fiksattu. Onneksi itse olen kuvausryhmäni ja kuvat jäävät ottamatta, sillä kaikki energia menee hiihtämiseen.

Lopulta pääsen laavulle. Puran kamat ahkiosta ja teen tulet. Päivän suksiminen on sujunut melko vähin vaurioin. Hieman kolotusta ja mustelmia, mutta varusteet ehjinä. Ruokaa ja kuumaa juomaa. Tuuli hieman tyyntyy illan myötä, mutta viritän kevytpeitteen laavun suulle, sillä tuuli tuiskuttaa lunta suoraan sisään. Toivottavasti aamulla ei olisi kovin paljon lunta varusteiden päällä ja makuupussikin säilyisi suht kuivana.

Kiitos hiihtelyn ja raittiin ilman, nukun melkein kellon ympäri. Aamuhämärissä ylös ja aamupalan tekoon. Pakkaan ahkion lähtövalmiiksi ja otan sukset laavun seinältä. Pohjista raaputin illalla hieman lunta pois puukolla, joten ei muuta kuin sukset jalkaan ja menoksi. Ja sitten se tapahtuu. Oikean suksen siteen nahkahihna katkeaa. 

YLE Lapin toimittaja Bikka Puoskari kyseli jokin aika sitten suorassa aamulähetyksessä, että eikö ole ollut hetkeä jolloin olisi tullut mieleen heittää rinkka jorpakkoon ja jättää homma kesken. Hieman kyllä hymyilytti ja odottelin, että josko toimittaja olisi ilmestynyt laavun takaa ja esittänyt sen peruskysymyksen, miltä nyt tuntuu?

Hetkeen en tiedä, pitäisikö kirota päräyttää vai hihittää. Hihna on katkennut aivan metalliosan vierestä, eikä sitä korjattaisi mukanani olevilla korjausvälineillä. Nyt joku siellä jo kysyy, missä on varaosa… Ja kyllä, tällaisella reissulla PITÄÄ olla tietyt varaosat ja korjausvälineet mukana. Tiedän sen itsekin ja muistan varasiteen jääneen kämpilleni Inariin. Tieto ei kovin paljon mieltä lämmitä, eikä syyllistä tarvitse etsiä kovin kaukaa. Olen mokannut, mutta onneksi olosuhteet ovat hyvät enkä ole vielä ehtinyt kovin pitkälle erämaahan. Hetken pohdin, jatkanko reissuani lähimmälle autiotuvalle, mutta päätän kääntyä takaisin.

Onneksi tien varteen ei ole kuin alle kymmenen kilometriä. Soitan tukipisteelleni Tievatuvalle ja sen isäntä Pertti lupaa tulla noutamaan minut tien varresta. 10-30 senttisessä hangessa kahlaamiseen pulkka perässä menee aikaa ja hiki valuu. Mieleen tulee Grönlannin poikkihiihtoon valmistautuneiden treeni: sauvakävelyllä vedetään perässä isoa auton rengasta. No, otetaan tämä oppimiskokemuksena ja harjoituksena. 

Ehdin tovin istuskella ahkion päällä ja ottaa termarista kuumat kaakaot. Pertti kaartaa paikalle ja nostamme ahkion auton kyytiin. Perillä Tievalla saan häneltä varasiteen. Tievan isäntä Pertti on pitkän linjan retkeilijä ja kullanarvoinen tukija reissulleni. Häneltä olen saanut hyviä neuvoja, varusteita ja katon pääni päälle huoltotauoillani. Tievatupa on alueen vanhin ja perinteikkäin retkeilykeskus, ja sitä voin suositella erittäin lämpimästi UK-puiston retkeilijöiden tukikohdaksi.

Huomenna takaisin kansallispuistoon, mutta taidan valita tällä kertaa suksien sijaan lumikengät. Lumi on höttöistä puuteria eikä sitä vielä ole ihan hirveästi. Rakkausviha-suhteemme suksilla saanee jatkoa, sillä onhan tässä vielä kolmisen viikkoa aikaa taivaltaa Urho Kekkosen kansallispuistossa.