Sauvakävelyä jalan, suksin ja lumikengin
Aamu alkaa jo hieman sarastaa kun nappaan sukset Tievatuvan seinältä. On aivan hiljaista. Metsä on tyyni ja kuun sirppi kiikkuu kirkastuvalla taivaalla. Mahtava keli, muutamia pakkasasteita ja edellisyön lumisade on kuorruttanut metsän valkeaksi. 100 päivän reissusta on vielä parisen viikkoa jäljellä ja saman verran aikaa ottaa haltuun tätä hiihtelyshommaa. Siedätyshoidoksi kai tätä voisi kutsua, mutta avoimin mielin lähden lykkimään kohti Kiilopään tunturikeskusta.
Hiihdän osin latu-uralla ja se onkin varsin mukavaa verrattuna viikon takaiseen umpisessa kahlaamiseen. Tällä kertaa perässä ei roiku ahkio ja rinkkakin on vaihtunut muutaman kilon painoiseen päiväreppuun. Uralla pysyn latujen välissä olevalla ”luistelubaanalla”. En kylläkään siksi, että vetäisin vapaalla tyylillä, vaan siksi että huopakumppari ja metsäsuksi on sen verran leveä yhdistelmä, ettei sillä ole asiaa kapeille nykyladuille.
Hiihtoni herättää jonkun verran huomiota ja vastaantulijat vilkaisevat välineitäni ehkä hieman hämillään. Samanlaista hyväntahtoista (toivoakseni) hymyilyä olen kohdannut veneillessäni Saimaalla lähes 40-vuotiaalla puisella perämoottoriveneellä. Puuvene ja puusukset. Hetken mietin, pitäisikö hankkia edes Rex- tai muu hiihtovälinemerkkinen pipo, että hiihtouskottavuuteni nousisi näillä laduilla. Hylkään ajatuksen nopeasti, sillä luulen ettei se auttaisi. Eikä sillä kyllä ole väliäkään.
Kanssahiihtäjillä on välineet ja tekstiilit viimeisen päälle. Lähikaupan voidehyllyssäkin putkiloa ja purnukkaa on kuin Stokkan kosmetiikkaosastolla. Siis ihan hemmetisti. Minulla on repussani kaverilta saatua puikkoa, kahta erilaista; sinistä ja punaista…vielä kun muistaisi, kumpi oli luistoa ja kumpi pitoa :)
Hieman kateellisina seuraan minua vastaan tulevia ja ohittavia hiihtäjiä. Ainakin 70-vuotias hiihtäjäveteraani ohittaa minut loivassa ylämäessä. En voi kuin ihailla tämän jäntevän herran eleetöntä, rytmistä ja tehokasta etenemistä. Liikkuminen ladulla on taloudellista eikä siinä ole mukana mitään turhaa hötkyilyä. Missä vaiheessa osa kansasta kadotti lumella liitämisen taidon?
Koukkaan Kiilopään tunturikeskuksen kautta ja palkitsen itseni tuoreella munkilla kahvin kera. Siellä valmistaudutaan viikonlopun hiihtotapahtumaan. Naapuripöydässä Kiilopäähiihdon kummit Marjo Matikainen-Kallström ja Tommy Lindgren valmistautuvat tulevaan tapahtumaan. Hetken mietin, pitäisikö kaksikolta kysäistä neuvoja reissumiehen hiihtouran avittamiseksi. Luovun ajatuksesta, sillä havuja löytyy metsästä ja perkeleitä päästelen omasta takaa. Sitäpaitsi oma hiihtorytmini on niin kateissa, ettei siihen saa tolkkua edes Tommyn biitti.
Haen santsikupin Kiilopään iloiselta asiakaspalvelija Irinalta ja seuraan vielä hetken tunturikeskuksen meininkiä. Muitakin ”kävelyhiihtäjiä” näyttää lisäkseni olevan liikkeellä ja se hieman lämmittää mieltä. Se murtomaahiihdossa näyttääkin olevan reilua; jokainen taplatkoon omalla tyylillään, välineillä ja vauhdilla. Annettakoon kaikkien suksijoiden suksia!
Viimeisten viikkojen ajan olen harrastanut sauvakävelyä sen eri muodoissa. Kieltämättä se ja varsinkin hiihto, on kokonaisvaltainen ja tehokas liikunnan muoto. Ymmärrän toki hiihtoniiloja ja -nellejä, jotka ovat tähän hurahtaneet. Heitä löytyy myös lähipiiristäni. Ehkä voisin keväthangilla palata asiaan kunnon välineillä ja voitelulla. Sitä ennen yritän jotenkuten päästä tämänkertaisen UK-hiihtoni maaliin. Edellisen, 40 vuoden takaisen UKK-hiihdon päätteeksi Harjulan koulun pihalla odotti muistaakseni sinivalkoinen hihamerkki ja kuumaa mehua. Silloinkin jalassa oli puuta; lampiset, lahtiset, järviset tai jotain muuta Suomen luontoon liittyvää.