Kekkonen
Urho Kekkosen kansallispuisto on Suomen toiseksi pohjoisin ja toiseksi suurin. Oli jo tullessa selvää, etten ehtisi tutustua kuin hyvin pieneen osaan koko paikasta. Tänne ei pidä tulla pyörän, vaan rinkan ja ajan kanssa. Autiotupia, laavuja ja upeita erämaareittejä riittää innokkaimmillekin reppureissaajille.
Patikoin kuuden kilometrin pituista Kuukkelin kierrosta Tankavaaran luontokeskukselta. Ihmettelin katkenneiden puiden määrää. Myös nelostien vierus matkalla Sodankylästä oli ollut kuin hirmumyrskyn tai pienen sodan jäljiltä. Mutta ilmeisesti vahinkoja olikin aiheuttanut vain ennätyksellinen tykkylumitalvi. Puut taipuvat ja katkeavat tuhansien kilojen lumitaakasta.
Pikku Tankavaaran laelta näkee lähes koko UK-puiston alueen.
Luontokeskuksissa on aina ihania ja avuliaita ihmisiä, mutta Koilliskairassa sain vielä tavallistakin avokätisemmin tietoa, neuvoja ja apua. Näin auditoriossa filmin alueen elämästä ja elintavoista. Poronhoito on täälläkin pääelinkeino. Kohta on keväterotuksen aika, jolloin vasat merkitään omistajilleen.
Luontokeskuksessa oli sähkökatkos, joten kahvit keitettiin nuotiolla.
Yksi kiehtovimmista UK-puiston tarinoista on Itäkairan prinsessa. Tällä lempinimellä vaeltava Sirkka Ikonen on vuosia kirjoitellut havaintojaan ja tuntemuksiaan rakastamastaan luonnosta kämppien vieraskirjoihin. Vanha erämaakävijä kirjoittaa ajatuksiaan kauniin runollisesti, ja vaelluspäiväkirjojen merkintöjä voi lukea kirjasta Itäkairan prinsessa.
Poljin Kiilopäälle tarkoituksena kiivetä huipulle. En ehtinyt ottaa kuin muutaman askeleen, kun hymyilevä Suomen Ladun edustaja tuli vastaan taikinaämpäri kädessä. "Meillä alkaa juuri lettujen paisto! Maistuuko?" No lätythän maistuvat aina. Etenkin itse avotulella mukavassa retkeilyseurassa paistetut. Tämä kuuluu Kiilopään viikko-ohjelmaan joka torstai klo 15-16, joten olin saapunut minuutilleen oikeaan aikaan. Muutamaa lättyä myöhemmin tuuli oli tuonut kaukaa sateita ja unohdin tunturilla käynnin.
Tunnelmallista letunpaistoa.
Sivakkaojan laavulla valmistauduin aikaiseen nukkumaanmenoon, kun paikalle pölähti erittäin eloisa ja elämäniloa täynnä oleva retkeilijäpari. Touhukkailla Lapin tytöillä riitti puhetta, eikä nauruunkaan tarvittu erityistä aihetta.
Toinen oli myös osaava luomueräkokki. Viiden päivän retkeilyn jälkeen repusta löytyi vielä sieniä, paprikaa ja sipulia riisikastikkeeseen. Harmittelivat vain kesäkurpitsojen jo loppuneen. Lienee ruokarinkalla ollut painoa, jos monen päivän ateriat oli tehty tuoreista kasviksista. Toisaalta ateria maistui niin hyvältä, että täytyy itsekin inspiroitua kokkaamaan hieman paremmin matkallani.
Tempauduin mukaan tyttöjen riemukkaaseen meininkiin ja aikainen nukkumaanmeno muuttuikin harvinaisen myöhäiseksi. Vaaleaturkkinen lähes naalin näköinen kettu kävi välillä yöllä nuuhkimassa laavun menoa. Ilta oli niin hauska, että tämmöiset leirivieraat ovat aina tervetulleita. Toivottavasti saan itse joskus vuorostani vastata ruoka- ja juomakestityksestä.
Kaunispäältä voi nähdä Venäjälle asti.