Lumikenkäretkellä satumaisella Kolilla
Olen liikkeellä jo ennen aamun valkenemista, sillä haluan päästä koskemattoman lumen päälle yön jälkeen siten, että muita kulkijoita ei ole vielä paikalla. Pohjois-Karjalan Koli on lumoavan kaunis jylhine maisemineen. Olen jälleen kuin pikkulapsi tuon kaiken kauneuden keskellä, enkä malta olla fiilistelemättä asioita ääneen. Mukana oleva kuvaajakin saa innostuksestani osansa.
Lunta on paikka paikoin enimmillään toista metriä. Kolilta lähtee useampi valmis lumikenkäreitti eri vaatimustasojen mukaisesti ja pituudet vaihtelevat 1,5-4km välillä. Itse en ole koskaan ollut valmiiden polkujen tallaaja, en luonnossa, enkä myöskään muussa elämässäni. Toki tässäkin asiassa kannattaa muistaa se, että luontoa täytyy kunnioittaa ja turhia riskejä välttää. Minua kuitenkin kiehtoo kaikessa tekemisessäni spontaani heittäytyminen. Miksi valita helpoin reitti, miksi en voisi haastaa itseäni? Joskus tuntematonta kohti meneminen on parempi tie, kuin tyytyä tuttuun ja turvalliseen, sillä vain siten voi löytää elämäänsä uusia ulottuvuuksia ja elämyksiä, puhumattakaan muusta sisällöstä.
Lumikengillä meno umpihangessa on kropalle ehdottomasti tehokkaampaa kuin valmiilla poluilla kulkeminen. Haluan tässäkin asiassa päästä äärirajoille oman kestävyyteni kanssa.
Välillä pitää lapsenomaisesti temppuilla ja kuvaajan ”kielloista” huolimatta kokeilla jyrkkien rinteiden alastuloa. Välillä ollaan rähmällään ja välillä selällään, mutta yhtä kaikki, nautin todella antaumuksella ja se kyllä kuuluu ja näkyy!
Lumikenkien valintaan kannattaa kiinnittää erityistä huomiota. Itse olen kokeillut kaikenlaisia kenkiä putkirunkoisista komposiittiin ja itsetehtyihin virityksiin. Putkirunkoiset lumikengät soveltuvat lähinnä valmiiden polkujen tallaamiseen, juoksemiseen tai tasamaastoon. Itselläni on Ranskan Alpeille suunnitellut komposiittiset lumikengät, jotka ovat todella elastiset, eli taipuvat helposti. Komposiittisia lumikenkiä saa hyvinkin edullisesti, mutta kiinnittäisin nimenomaan huomiota piikkien määrään. Jos haluaa kavuta jyrkkiä mäkiä ylös umpihangessa, niin kuusi piikkiä pohjassa ei riitä. Itselläni on kahdeksanpiikkiset + etukouran vahvistuspiikki. Niistä voin vain todeta, että kengillä pääsee ylös melkein lentäen rinteestä kuin rinteestä. Loppu on kiinni omasta fyysisestä kunnosta.
Kun olemme tarponeet vajaat kolme tuntia pitkin lumisia rinteitä, energiat ovat vähissä ja nälkä kurnii suonissa. Kuvaaja tarjoaa useaan otteeseen myslipatukoita, jotta saisin energiatasojani korjattua, mutta itsepintaisesti kieltäydyn, koska pysähtyminen ei ole edes vaihtoehto. Koko matkan ajan, paria kuvauskohtaa lukuun ottamatta, olen kantanut reppua selässäni ja ylimääräistä painoa on ollut vajaan kymppikilon verran. Alusvaatteita myöten, kaikki vaatteeni ovat litimärkiä ja pysähdys saisi vain vilun aikaiseksi. Ajatuksenamme oli, että menisimme johonkin Kolin alueella olevista laavuista, mutta koska päivä on valjennut ja samaan aikaan on myös Ahmanhiihto, emme halua mennä täyteen ahdatuille nuotiopaikoille. Olen hieman erakko luonteeltani ja siksi haluan lähteä liikkeelle aina ennen aamunkoittoa. Oma rauha ilman sosiaalisia paineita on parasta vastapainoa työviikoille Helsingissä.
Aamu on ollut kokonaisuudessaan todella upea, vaikka taivas on pilvinen, eikä aurinkoa näkynyt. Sininen lumo piti meidät täysin otteessaan. Kuvat eivät anna oikeutta sille kauneudelle, mitä Koli kaikessa karuudessaan tarjoaa. Kun malttaa lähteä aikaisin, niin voi kokea jotain ainutlaatuista. Sellaista, mitä ei pienessä mielessäkään voinut odottaa.
Reissu saa arvoisensa päätöksen yhdellä lempilaavuistani kotikontujen Kontiolahdella. Nokipannukaffet kermalla kruunaa koko reissun. Ja koska ollaan Pohjois-Karjalassa, niin asiaan kuuluvat tietysti ruiskuoriset karjalanpiirakat muiden herkkujen kera.
