Lapin kultaa etsimässä

Nostamme rinkat selkään ja lähdemme Laanilan kultareitin lähtöpaikalta kohti Kuivakurua. Taakkoihin on pakattu kultavaltauksella tarvittavaa varustetta ja välineistöä. Olen lupautunut muutamaksi päiväksi apumieheksi kaivaukselle. Käytännössä tämä tarkoittanee kävelevän kairojen kuljetuspalvelun lisäksi lapiohommia. Laanilan kultareitti esittelee monipuolisesti Lapin kullankaivuun historiaa. Kullankeltaisilla paaluilla merkityn reitin varrella voi tutustua kullankaivajien arkeen ja työhön. Reitti kulkee vaihtelevassa maastossa, jossa on runsaasti jälkiä 1800-luvun lopun ja 1900-luvun alun kullankaivuusta.

Laanilan kultareitti sopii kävellen tai maastopyörällä kuljettavaksi. Liikuntarajoitteisille polkua ei voi suositella, sillä reitin varrella joudutaan kahlaamaan muutamien purojen yli. Reitillä tuleekin vastaan vaeltajia ja pyöräilijöitä. Kultareitti kulkee vanhojen kaivoksien ja kultavaltausten kautta, mutta sen läheisyydessä kaivetaan kultaa nykyäänkin. Pienimuotoisten lapiokaivuukohteiden lisäksi alueella on sallittu myös konekaivuu. 

Seppo J. Partanen kertoo kultahippu.fi-sivustolla, että Aleksanteri Kiviniemi löysi vuonna 1910 Hangasojan rannalta Kuivakurun suulta hipun, jonka paino oli 385 g. Tästä hipusta oli jo lohkaistu palasia, ilmeisesti sormuskullaksi. Alkuperäisenä se lienee painanut runsaat 400 grammaa. Kuivakurusta löytynyt hippu lienee siis Suomen toiseksi suurin kultahippu. Kullan puolesta Kuivakuru ei siis ole ollut ”kuiva” kaivajilleen. Tietoisina alueen kultaisesta menneisyydestä laskemme rinkat selästämme ja pidämme taukoa kuruun johtavalla rinteellä.

Vihdoin pääsemme perille Kuivakuruun ja ”tuotantolinjan” kasaaminen alkaa. Kottikärryä kivikossa työntäen ja varusteita kantaen siirrämme rännit, pumput, letkut ja muun tarvittavan kurun pohjalla virtaavan pienen puron ääreen. Jari asentaa pumppua vesikuoppaan ja haen retkikeittimen. Pullakahvit nautimme hiljalleen virtaavan puron äärellä lähes täydessä hiljaisuudessa. Tuuli on tyyntynyt, jossain kaukana kukkuu käki, eivätkä hyttysetkään inise. Kyllä kelpaa reissumiesten nautiskella kahvimukin äärellä.

Pumppu yskähtelee muutaman kerran ja käynnistyy toisella vedolla. Rännin alkupään ”pesulaitokseen” letku tuo vettä joka juoksee ränniä pitkin. Tunnen, kuinka kultakuume alkaa nousta kohisten minussakin … entä jos sittenkin. Mielessäni vilkahtaa Lemmenjoen kansallispuistosta tänä ja viime kesänä löytyneet reilun 200 gramman kultamötikät.

Kultahippu.fi-sivustolla kerrotaan, että kullankaivajilla on vakiintunut nimistö eri kokoisille hipuille. Hengetön = alle 0,5 mm, saivare = 0,6 – 0,9 mm, penikkatäi = 1-2 mm, täi = 2-4 mm, lutikka = 5-9 mm, russakka = 10-14 mm ja kaikki tästä suuremmat ovat isomuksia.

En malta olla tarttumatta lapioon ja pistän penkasta kolme lapiollista kiven ja hiekan sekoitusta, jotka kaadan juoksevan veden vietäväksi. Isommat kivet pestään ja pienemmät vierivät ränniä pitkin. Lopulta jäljelle jää pieni määrä maa-ainesta ja kaverini alkaa sitä vaskaamaan. Annan hänen tehdä tämän vaiheen suosiolla, sillä luulen että minun kokemuksellani ja käsien herkkyydellä mahdolliset hiput jäisivät löytämättä.

Jari pyörittelee vaskoolia, lisää vettä, siirtelee hienoa hiekkaa reunalta toiselle. Nyt jo näkee, ettei mukana ole isompia hippuja. Hiekka vähenee vähenemistään ja lopulta jäljellä on vain hieman tumman ruskeaa hienoa hiekkaa. Ja siellä. Vaskoolin pohjalla kimmeltää pari aivan pienen pientä kirkasta pistettä. Kultaa! Nämä niin sanotut hengettömät hiput poimitaan yleensä talteen veden täyttämään lasiseen tai muoviseen putkiloon. ”Täppään” hädin tuskin silmillänähtävän hipun märän sormeni päähän, katselen sitä hetken aikaa, nuolaisen ja nielaisen. 

Onpahan varmassa tallessa. Ainakin jonkun aikaa.

Jos olet kiinnostunut kokeilemaan kullanhuuhdontaa Saariselän maisemissa, ota yhteys Eräperan kultaan, p. 040 8328720.