Lumikuru räjäytti potin 60 vuotta sitten
”Lappia ja sen lumousta ei voi selittää, se täytyy kokea”, kirjoittaa Kullervo Kemppinen Lumikuru-kirjassaan. Saariselän ja nykyisen Urho Kekkosen kansallispuiston alueen retkeilystä kertovan kirjan ensi julkaisusta tulee tänä vuonna kuluneeksi 60 vuotta. Kemppisen kutsun ovat monet kuulleet vuosikymmenten saatteessa. Alkuaikojen satojen retkeilijöiden määrä on kasvanut satoihin tuhansiin. Viime vuonna Urho Kekkosen kansallispuistossa rekisteröitiin noin 335 000 käyntikertaa.
Tarkoituksenamme on tehdä päiväretki Kiilopään ja Ahopään maastoon, tutustua alueen tunturikasvillisuuteen. Pakkaan retkireppuuni eväiden lisäksi punakantisen Lumikuru-kirjan. Se on kirjan kolmas painos vuodelta 1960. Kemppisen kirjan alaotsikko on ”Tarinoita ja kuvia Saariselän tuntureista ja eräretkeilystä”. Teos antaa seikkaperäisiä ohjeita ja vinkkejä niin vaellusten aloituspaikoista, reiteistä kuin eräretkeilystä nykyisen kansallispuiston alueella. Kemppinen kirjoittaa Koilliskairasta sellaisella rakkaudella ja tunteella, ettei ihmekään, että alueesta tuli retkeilijöiden suosikki. Kirjan voidaan sanoa aloittaneen retkeilybuumin Itä-Lappiin.
Kemppinen kertoo, että 1950-luvun lopulla ”tavallisimmat ja eniten käytetyt lähtökohdat Saariselän vaelluksille olivat Vuotso, Vuomaselkä, Laanila, Kaunispää ja Raja-Jooseppi”. Me jätämme tällä kertaa auton Kiilopään tunturikeskuksen parkkipaikalle ja lähdemme kiipeämään kohti Ahopäätä. Kavutessamme tunturia ylöspäin, loppukesän sää hellii meitä auringonpaisteella, sadekuuroilla ja vienolla tuulella. Ylhäällä tunturin laella on helppo yhtyä Kullervo Kemppisen maalailuun. ”Lappia ja sen lumousta ei voi selittää, se täytyy kokea. Sen voi elää yhtäläisesti kirkkaana kesäpäivinä korkean tunturin laella, kun valkopilvet vaeltavat suven taivahalla”.
Eräs mukanamme olevista ensikertalaisista tunnustaa jo samantien rakastuneensa Urho Kekkosen kansallispuiston maisemiin. En tiedä, pitäisikö hänelle kertoa Kemppisen diagnoosi tulevasta taudista… ”Lapin kuume, kuten muutkin taudit, tarttuu vain siihen, joka on sille altis, mutta keneen se kerran tarttuu, hänestä se ei millään hellitä. Tuohon tautiin tiedän vain yhden lääkkeen, yhden lievityksen: on palattava Lappiin yhä uudelleen ja uudelleen. Lääkkeellä on vain yksi paha vika: jokainen annos tekee taudin entistä pahemmaksi.”
Kuusi vuosikymmentä sitten alueen palvelut olivat nykyisiin verrattuna lähes olemattomat. Vain matkailumajat Laanilassa ja Kaunispäällä tarjosivat yösijaa illan syrjässä saapuville. Nykyisen Saariselän tunturikylän tarjonta ja monipuolisuus ovat sellaista, mitä 1950-luvulla oli tarjolla vain suurimmissa kaupungeissa, jos niissäkään. Yhä suurempi osa Urho Kekkosen kansallispuiston retkeilijöistä tukeutuukin alueen majoituspalveluihin ja tekee päiväretkiä lähialueen tuntureille. Kemppisen kulta-aikoina Saariselän erämaahan tultiin tekemään vain lähes pelkästään pitkiä, 1-2 viikon kestoisia vaelluksia. Päiväretkeilystä ei liene tuohon aikaan vielä kuultu. Viime vuonna tehdyn UK-puiston kävijätutkimuksen mukaan päiväkävijöitä oli 74% ja vain neljännes enää yöpyi kansallispuiston alueella joko teltassa tai autiotuvassa.
Naiset ovat vuosikymmeniä retkeilleet siinä missä miehetkin. Silti kävijätutkimuksen tulokset hieman yllättävät, sillä naiset ovat enemmistönä 54 prosentilla. Ehkä tässä näkyy myös viime vuosien aikana lisääntynyt kiinnostus luonnossa liikkumiseen ja retkeilyyn erityisesti nuorten naisten parissa? Kemppisen vuosikymmenten takainen ennustus pätee edelleen: Saariselän uskomaton luonto saa kulkijan palaamaan yhä uudestaan takaisin. Vuoden 2017 kävijätutkimukseen osallistuneista jopa 77% oli käynyt Urho Kekkosen kansallispuistossa aiemmin. Vastaajat olivat vierailleet puistossa keskimäärin noin 10 kertaa viimeisen viiden vuoden aikana!
Urho Kekkosen kansallispuiston suosituimmat vierailukuukaudet ovat maalis- ja huhtikuu. Hyvänä kolmosena tulee syyskuu, jolloin kansallispuiston alueella rekisteröidään noin 50 000 käyntikertaa. Käyntimääriä seurataan jatkuvasti maastossa olevilla elektronisilla kävijälaskureilla. Syyskuussa retkeilijät saapuvat kansallispuistoon leimuavan ruskan toivossa ja myös kesän sääsket ja mäkärät ovat tehneet tilaa muille luonnossa liikkujille.
Elokuu on kääntymässä lopuilleen ja luonto tarjoaa jo hienoisia vinkkejä kulman takana odottavasta ruskasta. Siellä täällä riekonmarja ja mustikka ovat jo lehtiään punanneet ja tunturikoivikossa näkyy keltaista. Useimmiten syyskuulle ajoittuva ruska-aika oli Kullervo Kemppisellekin ehkä se kaikkein tärkein vaellusajankohta:
”Mutta muistakoon se, joka kaipaa täydellistä vapautumista arkihuolista ja janoaa tavallisista näkymistä ja kokemuksista tyystin poikkeavaa, että syyskuun väriloistoinen ruskan aika on sittenkin juhlien juhlaa. Jos vain kerran elämässäni saisin enää Saariselällä samoilla, en hetkeäkään empisi valita vaellusajakseni pari viikkoa syyskuun keskipaikkeilta. Kulkisin tutulta tunturilta toiselle, kahlaisin kurumaiden kullassa ja purppurassa, samoilisin soilla, joita kattaa punakeltainen saraheinä, ja kangasmailla, missä mustikkamättäät paistavat väkevissä syysväreissään. Ruska-asuisina tallettaisin tunturimaan maisemat silmiini ja sieluuni ja sellaisina niitä muistelisin elämäni loppuun asti.”
Lumikuru on Kullervo Kemppisen (1921–2012, kirjailija ja asianajaja) ensimmäinen vaelluskirja. Kirjasta on julkaistu neljä painosta 1950- ja 1960-luvuilla sekä uusintapainos 2015 (Art House). Kirjan merkitystä eräretkeilyyn ja luonnossa liikkumiseen ei sovi kieltää. Kemppinen teki puolen vuosisadan aikana yli 50 tunturivaellusta Itä-, Länsi- ja Pohjois-Lappiin. Itselleni kirja oli innoittajana ja myös osittain oppaana, kun tein 100 päivän retken Urho Kekkosen kansallispuistoon elo-joulukuussa 2016. Lumikuru on upea kuvaus koskemattomasta tunturiluonnosta ja retkeilyn pioneerien siellä viettämistä hetkistä. Kirja huokuu menneen ajan romantiikkaa, mutta tarjoaa myös yllättävän paljon tuttua tämän päivän kansallispuistosta. Kirjan tilaaminen käy kätevästi tästä linkistä *.
(*) Linkki tehty kaupallisessa yhteistyössä Adlibris-verkkokaupan kanssa.