Susirajan Lappi
”Lumikengät, metsäsukset ja tällä kertaa seurana on susirajan sissi”
Huhtikuu jolkottelee jo ovella ja keväästä ei ole vielä tietoakaan, ainakaan jos katsoo ympärillä olevaa maisemaa ja lumenmäärää. Yön aikana pakkasta on ollut reilusti ja lunta on satanut jälleen kymmenisen senttiä.
Lähdemme susirajan sissin kanssa liikkeelle, minä lumikengillä ja sissi metsäsuksilla ahkion kanssa. Päämääränä on autiotupa ja vaaranhuipun valloitus. Alueella ei ole liikkunut ketään aikoihin, sillä lumi on täysin koskematon.
Susirajan lapissa, luonto ja ilma on todella puhdasta. Todisteena puhtaasta ilmanlaadusta kertoo suuret naava- ja luppomäärät, joita näkyy täällä tuon tuostakin. Ei ole siis ihme, että Itä- Suomea kutsutaan Susirajan Lapiksi. Vaarat, puhtaus ja karuus kaikessa kauneudessaan tekevät meidän Karjalastamme kokemisen arvoisen.
Saavumme autiotuvalle vihdoin ennen puolta päivää. Pitkän tarpomisen jälkeen maistuu kuppi lämmintä ja tällä kertaa kermavaahdon kera. Hiljaisuus tuntuu levolliselta ja tunnelma on taianomainen auringonsäteiden lämmittämänä.
Jätämme varusteemme autiotuvalle ja lähdemme kohti vaaranhuippua. Minä edelleen lumikengillä ja sissi metsäsuksilla. Tällä kertaa reitin määrittää ylempi voima ja sen voiman nimi on aurinko. Seuraamme lumenpinnassa menevää valojuovaa, pimeälle puolelle emme missään nimessä halua astua, vaikka olisimmekin siten nopeammin perillä.
Vaaralle kapuaminen alkaa hiljalleen kumpu kerrallaan, aina kun pääsemme yhden mäen päälle, näkyy jo seuraava. Kaikkien vaarojen välissä on suoalueita, ojia ja havukkoja risuineen. Tätä jatkuu lähes tunnin verran, kunnes pääsemme vihdoin viimeiselle ja raskaimmalle nousulle. Tässä vaiheessa sissi luovuttaa ja ottaa sukset käteensä.
Minä olen ensimmäisenä vaaranhuipulla ja sanonta ”huipulla tuulee” pitää todellakin paikkansa. Tuuli lisää pakkasen purevuutta ja pari astetta muuttuu yhtäkkiä moninkertaiseksi. Maisema vangitsee kuitenkin katseemme, sillä se on todella kaunis kaikessa karuudessaan. Istumme huipulla hetken ja keräämme voimia paluuseen.
Tallennan jälleen tämän sielunmaiseman verkkokalvoilleni. Tämä maisema muuttuu jokaisena päivänä ja jokaisena vuodenaikana. Kun käännän selkäni, on jo muutos tapahtunut.
Matkalla autiotuvalle, aistimme ovat hereillä, metsästäjiä kun olemme, havaitsemme jäniksen, näädän ja ilveksen jäljet. Lumenmittarina toimii tällä kertaa yksi sauvoistani, karkeasti mitattuna lunta on yli metrin verran.
Saavumme vihdoin takaisin autiotuvalle ja laitamme kamiinaan tulet. Lumikenkäily vaihtelevassa maastossa on todella hikistä puuhaa ja aluskerraston vaihto on enemmän kuin tarpeellista lämpimänä pysymisen kannalta.
Autiotupa on todella hyvin varusteltu ja vähäisen käyttömäärän vuoksi todella siistissä kunnossa.
Päivän kohokohtana on jälleen illallinen. Retkillä ollessani, kärsin ennemmin parista liikakilosta repussani, kun huonosta ruuasta. Valmiita pussiruokia en suostu koskaan syömään. Tällä kertaa olen ottanut mukaani sisäfileettä ja lisukkeena kylkeen on vihannesnyytit mustapippurijuustolla- kyllä kelpaa!
Aurinko lämmittää sen verran mukavasti, että päätämme paistaa pihvit ulkona avotulella.
