Yhdessä, luonnon kanssa - syanotypiaa kevään jäästä ja vedestä
Tunnen hillitöntä vapauden tunnetta aina, kun laitan retkirepun selkään ja lähden ovesta ulos luontoon. Tuo tunne on säilynyt kuusivuotiaasta asti. Silloin pakkasin sämpylän ja muovisen kerhopullon punaiseen jenkkikassiin ja lähdin tien toiselle puolelle metsään, ensimmäiselle retkelle itsekseni. Istuin maassa keskellä sinivuokkoja, nautin eväistä, vapaudesta ja tähyilin samalla puiden raosta pilkottavaa keltaista kotitaloa.
Minulle on ollut aina tärkeää asua lähellä metsää ja vettä. Minulle on elinehto, että pääsen halutessani joka päivä oleilemaan luontoon. Vaikka olen käynyt patikoimassa pakahduttavissa vuoristomaisemissa Himalajalla, Kaukasuksella ja Senjan saarella, niin merkityksellisempää minulle on kuitenkin lähiluonto ja se hyvinvointi, mitä siellä oleilu saa aikaan.
Elän vahvasti vuodenkierron mukaan. Jokainen vuodenaika ja sää tarjoaa mahdollisuuden oleilla erilaisten asioiden parissa luonnossa. Retkirepussani kulkee usein mukana ruuanlaitto- ja kahvinkeittovälineet, nuotioklapeja ja pusseja villiyrttien, marjojen, sienien tai muiden aarteiden keräilyyn.
Talven taittuessa kevääksi, kuljetan mukanani valoherkällä aineella käsiteltyjä papereita, joilla teen yhdessä luonnon kanssa syanotypiaa. Se on vuonna 1842 kehitetty jalovedostustekniikka, jossa kuva syntyy ilman kameraa. Elementteinä tekniikassa ovat rautasuolat, auringonvalo ja vesi. Valoherkkä rautasuoloista sekoitettu aine sivellään pensselillä paperille, joka herkistää sen valolle. Paperin päälle sommitellaan kasveja, esineitä tai negatiivikalvoja, jonka jälkeen se valotetaan auringon tai UV-lampun avulla. Minä olen soveltanut menetelmää yhteistyössä luonnon kanssa, kuvaten sulamisvesipurojen ja jäälohkareiden olemusta.
Käsittelen paperit etukäteen kotona pimiön kaltaisissa oloissa ja kuljetan ne repussani rullalla mustaan muoviin käärittynä. Näin ne pysyvät valolta suojattuina. Löydettyäni kutsuvan kohdan luonnosta, avaan rullan ja asetan paperin maahan. Kasaan sen päälle jäälohkareita, laitan sulamisvesipuron virtaamaan sen yli tai asetan paperin niin, että aallot pirskottavat siihen vettä. Aurinko herkistää paperille siveltyä valoherkkää ainetta ja sen päällä olevat elementit alkavat muodostaa siihen kuvaa. Valotukseen menee aikaa noin 5-20 minuuttia, riippuen auringonvalon määrästä ja suunnasta.
Katkaisen valotuksen huuhtomalla paperin pikaisesti vedessä tai käärimällä sen takaisin mustaan muoviin. Lopullisen huuhtelun teen kuitenkin luontoa säästääkseni vasta kotona. Rautasuolat ovat vähäisesti käytettynä myrkyttömiä ja haihtuvat kuvan valottuessa. Huuhdotut, valmiit syanotypiat ovat preussinsinisiä, mutta niitä voi jälkikäteen sävyttää esimerkiksi kahvilla, teellä tai tanniinilla. Itse olen myös jatkanut syanotypioita kirjomalla tai maalamalla niiden päälle. Parhaimmillaan ne ovat kuitenkin mielestäni autenttisina luonnon muovaamina kuvina. Ne ovat kuin katsauksia tai päiväkirjoja retkistäni ja kohtaamisistani kevään kanssa. Valmista syanotypiaa katsoessani muistan, miten jäälohkareet kastelivat tumppuni, millainen ääni sulamisvesipurosta kuului, kuinka kevätaurinko lämmitti ja tiaiset lauloivat tai miten hyvältä eväskahvi maistuikaan juuri tuolla hetkellä.
Nautin valtavasti syanotypioiden tekemisestä yhdessä luonnon kanssa. Tässä ajassa ne toimivat kontrastina harkituille ja työstetyille luontovalokuville. Luonnolla ja taiteella on kummallakin tutkittu olevan hyvinvointia lisääviä vaikutuksia. Ne molemmat elvyttävät ja lumoavat ihmistä. Silloin, kun teen syanotypiaa sulamisvesillä ja jäälohkareilla olen mielestäni noiden hyvinvointivaikutusten ytimessä. Päästän irti hallinnan tunteesta ja kontrollista. Yhteistyössä luonnon kanssa annan näkyjen valottua paperille orgaanisesti. Sillä aikaa, kun sulamisvedet ja jäälohkareet yhdessä auringon kanssa tuottavat kuvaa, minä voin vain olla, hengittää ja katsella maisemaa.
Luonto hoitaa taiteen tekemisen, minä olen loppujen lopuksi vain apulainen.
