Luirojärven mäkkaiveri

Joskus tuntuu, että tämän ajan ihminen odottaa, olettaa tai jopa vaatii yhteiskunnan korjaavan yksilön omasta toiminnasta (tai toimimattomuudesta) mahdollisesti seuraavat epäkohdat, laiminlyönnit, puutteet ja jopa vaaratilanteet.

Retkeilyssä tämä voi tarkoittaa liian heppoisin tiedoin ja taidoin, puuttuvien tai sopimattomien välineiden kanssa lähtemistä liian haastaviin olosuhteisiin tai kohteisiin.

Tässäkään asiassa liiallinen yleistäminen ei liene paikallaan, mutta kairassa vastaan tulleiden ns. vanhan koulukunnan vaeltajien keskuudessa asia näyttänee pääsääntöisesti olevan toisin. 

Ehkä osasyynä on se, että he ovat aloittaneet retkeilyn ja luonnossa liikkumisen aikana, jolloin erilaiset yhteiskunnan tukiverkot ja -toiminnot olivat vasta kehittymässä, eikä tämän päivän teknisistä apuvälineistä ja vempeleistä osattu uneksiakaan. Lyhyesti sanottuna, ehkä sitä oltiin oman onnen seppiä ja yritettiin toimia siten, että oma apu tai parhaimmillaan vaellustoverin apu riittää tilanteessa kuin tilanteessa.

Tällaiseen vanhan liiton vaeltajaan törmäsin Luirojärvellä syyskuussa. Hillton ympäristöineen oli autio, vaikka meneillään oli syksyn sesonki, ruskaviikot. (Myöhemmin tajusin, että menossa oli ns. vaihtopäivä…edelliset retkeilijät olivat lähteneet, eivätkä uudet olleet vielä ehtineet saapua.) Vain yksinäinen herrasmies lämmittämässä Luiron maankuulua saunaa. Liityin hänen seuraansa ja auttelin mm. täyttämällä vesisammioita.

Pian huomasimme, että vesipadan tulipesä ei vedä juuri ollenkaan, vaan tunkee savun sisään. -Jaahas, piippu on varmaan tukossa tulipesässä poltetun tervaksen takia, toteaa Köyliöstä kotoisin oleva Rauli. 

Rauhallisin ottein hän riisuu takkinsa, löytää saunan seinustalta metallisen “piippurassin” ja kiipeää katolle. Sekä kiukaan että vesipadan savupiiput saavat kyytiä ja alkavat tupruttaa savua kohti taivasta.

Seuraava osoitus omatoimisuudesta ja reissun mahdollisiin vastoinkäymisiin varautumisesta koittaa kun palaan kämpältä. Sinä aikana kun olen saanut itselleni valmistettua päivällisen, on Rauli ehtinyt jo ommella neulalla ja langalla vaellushousunsa uuteen kuosiin. Ne olivat ratkenneet pitkän matkaa saumasta, mutta nyt todennäköisesti kestäisivät siihen saakka, kunnes emäntä ne kotona Köyliössä koneella surruttaisi.

Raulilla oli ongelmia pitkäaikaisten vaelluskenkiensä kanssa. Aittajärveltä Luirolle kävellessä suo oli imaissut kengät niin tiukkaan syleilyyn, että molemmat pohjat irtosivat kantapäistä kengän puoleen väliin. Ja vieläpä heti vaellusreissun alussa! Mikä avuksi, jotta erämaasta päästää omin jaloin (ja kengin) takaisin autolle?

Luirojärven mäkkaiverilla ei sormi mene suuhun, vaan alkaa tarvittavien korjausvälineiden ja varaosien etsintä. Lopulta Rauli löytää vanhan rautanaulan, jota kuumentamalla kaasuliedellä (Kyllä, käytetään vain ruoan valmistukseen, mutta nyt kyseessä on poikkeustilanne.) hän saa pikkuhiljaa sulatettua reiän erittäin kovaa materiaalia olevan ja paksun kengän pohjan lävitse.

Tässä vaiheessa olemme jo saunoneet ja annan omasta korjauspussistani Raulille rautalankaa. Sitä hän ei ollut löytänyt Hilltonin alueelta, vaikka oli sen tarkkaan käynyt lävitse. Rauli viimeistelee kengän pohjat loppuvaellusta varten ja pujottaa rautalangat pohjan rei'istä lävitse kiinnittäen niiden päät saappaan varren takaosiin. Raulin kenkäpatentti viimeistellään helsinkiläiskaveruksilta saaduilla irtoremmeillä. 

Raulin matka jatkuu kohti Muorravaarakkaa. Toivottelen turvallista vaellusta ja lupasin laittaa postikorttia tulemaan. Korttiin lähtee kehut häneltä saamastani kuivatuista haukipihveistä ja lihapullista sekä onnen toivotukset. Rauli Köyliöstä täyttää näinä päivinä 73 vuotta.

*Takavuosina ja viime aikoina uusintoina on TV:ssä esitetty ihmemies MacGyver -sarjaa, missä Richard Dean Anderson seikkaili ja ratkaisi ongelmatilanteita omalla luovuudellaan.