Kansallispuiston kummitus yökylässä?
Helmikuun puolivälissä Urho Kekkosen kansallispuistossa on kohtuullisesti lunta, arviolta 40-50 senttiä. Hiihto- ja moottorikelkkaurien ulkopuolella liikkumisesta tekee hankalaa se, että lumi on todella höttöistä ja suksi sekä hiihtäjä vajoavat lähes pohjaan asti. Kaukana ovat vielä kevään nautinnolliset hankikantokelit.
Joudun muuttamaan suunnitelmia lumitilanteen takia. Tarkoitukseni oli hiihtää Tammakkolammen kammille, viettää siellä sekä lähimaastossa kolme päivää retkeillen ja kuvaillen. Metsähallituksen opastuskeskus Kiehisessä kerrottiin, että puistosta oli juuri palannut vaeltajia, jotka olivat kertoneet matkan teon olleen todella tuskaista.
Puiston henkilökunnalta ja Facebook-sivulta saa parhaat ja viime hetken tiedot kansallispuiston olosuhteista ja mahdollisista poikkeusoloista sekä vinkeistä. Esimerkiksi talvisaikaan kannattaa tiedustella, meneekö aikomaasi suuntaan moottorikelkan tekemää huoltouraa. Neuvosta vaarin ottaneena päätän tällä kertaa käydä tarkistamassa, miltä suunnittelemani reitin alkupää näyttää. Tarkoitus oli hiihtää saksalaisten vanhaa huoltotietä pitkin kohti Kopsusjärveä. Toiveissa oli, että reitillä olisi joku liikkunut ennen minua. Ei ollut.
Suunniteltu reitti oli koskemattoman hangen alla. Valoisaa aikaa minulla olisi reilu neljä tuntia ja matkaa noin 15 kilometriä. Oman hiihtotaitoni ja -kuntoni huomioiden ei olisi mitään järkeä lähteä yksin puskemaan umpista kohti Tammakkolampea. Matkan teko tulisi olemaan tuskaisen raskasta, vaikka maasto suhteellisen helppoa muuten olisikin. Lyhyen tuumaamisen jälkeen päätän suunnata toisaalle kansallispuistoon.
Kaverini Rebecca lähtee Ski Saariselän rinteisiin ja tiputtaa minut matkalla latu-uran varteen. Kiinnitän liukulumikengät jalkoihini ja nakkaan repun selkääni. Tällä kertaa se on Savotan Jääkäri L, johon mahtuu mainiosti 2-3 päivän reissun varusteet: Makuupussi, retkipatja, tarppi, avaruuslakana, lämmintä ja vaihtovaatetta, eväät, retkikeitin, ruokailuvälineet, kirves, EA, kamera ja jalusta. Yhteensä noin 20 kiloa. Paketti istuu hyvin selkään eikä haittaa hiihtämistä. Pitemmille reissuille ottaisin kuitenkin Savotta Paljakka-ahkion.
Liukulumikengät ovat kotimaiset OAC-merkkiset ja niillä olen ollut liikkeellä aikaisemminkin. Jalassa minulla on huopakumpparit, mutta vaelluskenkä säärystimelläkin olisi tällä kertaa riittävä. Lämpötila on harvinaisesti nollan kieppeillä ja ennusteen mukaan lähipäivinä liukumassa jopa hieman plussan puolelle. Yleensä keskitalvella pakkaset paukkuvat. Uutisen mukaan sää on lämpimintä kuuteenkymmeneen vuoteen.
Lähden liikkeelle ja saan samantien huomata liukulumikenkien hyvät puolet. Tampatulla latu-uralla sukset liukuvat mukavasti. Ensimmäisessä ylämäessä havaitsen hiihtäjien joutuneen siirtymään haarakäynnille. Itse ”kävelen” suorilla ja helposti mäen ylös sauvoilla auttaen. Kevyttä liikkuminen (hiihtämisen kaltaista toimintaa) liukulumikengillä ja reppu selässä ei kuitenkaan ole. Säännöllisin väliajoin on pysähdyttävä puuskuttamaan ladun varteen. Vastaan tulee vain muutamia hiihtäjiä, tervehdyksistä päätellen osa kotimaisia, osa kauempaa maailmalta. Luonto on hiljainen, vain yksinäinen korppi jossain klonkuttaa.
Parin, kolmen tunnin hiihtämisen jälkeen saavun määränpäähän. Matkaa tuvalle kertyy reilu kahdeksan kilometriä, mikä on minulle tällä kertaa ihan riittävästi. Kämppä on hiljainen, vain muutaman hiihtäjän jäljet näkyvät ympäristössä. Havainnon vahvistaa myös vieraskirjan virkaa toimittava vihko tuvan pöydällä. Edellisen kävijän jäljiltä kaminassa on vielä hiillos ja tuvassa lämmintä. Lisään pesään pari koivuklapia. Käyn ulkona täyttämässä ison kattilan lumella ja laitan sen sulamaan kaminan levylle.
Metsähallitus on siirtynyt käyttämään valmiiksi pilkottua ja säkitettyä koivuklapia useissa kohteissa. Myös Urho Kekkosen kansallispuiston kämpillä ja tulipaikoilla perinteiset metrin halot on korvattu valmisklapeilla. Syitä uudistuneeseen käytäntöön on varmaankin monia ja niistä pääsen kysymään lähiaikoina, kun saan Nuotiolla-podcastin vieraaksi kansallispuiston henkilökuntaa. Mutta yhtäkaikki, tupien savupiipuista tupruavan savun väri ja tuoksu ovat muuttuneet. Tuvalle saapuessani vastaan leijaili saunan lämmityksestä tuttu, vieno ja kevyt koivupuun tuoksu. Ripustan takin, pipon, hanskat ja kumpparihuovat kuivumaan kamiinan lämpöön.
Otan kattilasta lumesta sulatettua vettä ja annan sen kiehua keittimessä muutamia minuutteja. Kaadan veden ainesten päälle, laitan kannen kiinni ja annan päivällisen tekeytyä. Istun pöydän ääressä ruokaa syöden ja samalla katselen ulos hämärtyvään iltaan. Lunta alkaa sataa ja tuuli voimistua. Käyn siirtämässä liukulumikengät ja sauvat suojaisempaan paikkaan.
Pöydällä on kymmenkunta poltettua tuikkua. Kunpa ihmiset eivät toisi muovi- tai alumiinipakkauksissa olevia tuikkuja kämpille, sillä poltettuina niistä tulee pelkkää muovi- ja alumiiniroskaa. Jos haluat tuoda valoa tupaan ja jättää sen myös muiden kulkijoiden iloksi, tuo mieluummin 4-5 senttiä leveitä kynttilöitä, jotka pysyvät pystyssä itsekseen. Useimmissa tuvissa on metallisia (kynttilän)alustoja, minkä päälle kynttilät voi laittaa palamaan. Jos palamatonta alustaa (esimerkiksi metallia tai laakeaa kiveä) ei tuvassa ole, älä sytytä kynttilää puiselle pöydälle tai tasolle.
Ilta joutuu ja pimeys etenee. En viitsi sytyttää edes kynttilää vaan istun pimeässä tuvassa. Vain kamiinan luukusta ajoittain kajastava tulen loimu hieman valaisee tupaa. Tuuli yltyy edelleen. Avaan kamiinan luukun ja laitan makkaran kypsymään. Se valmistuu nopeasti ja nautin sen kuuman kaakaon kera. Illan mittaan äänittelen myös Nuotiolla-podcastia. Kahdeksan maissa yritän vakuutella itselleni, että ihan hyvin voisi jo kääriytyä makuupussiin. En ole pakannut mukaan luettavaa enkä muuta ajanvietettä. Sinnittelen vielä tunnin verran. Yhdeksän maissa lisään paksun puun kaminaan ja sukellan makuupussiin. Kuuntelen hetken tuvan nurkissa ulvovaa tuulta, mutta aika nopeasti uni tulee.
Melko tasan kello yhdeltä yöllä autiotuvan molemmat ovet pamahtavat auki. Illalla alkanut tuuli on yltynyt kunnon myräkäksi. Tuuli paukuttaa tuvan kattoa ja lunta tuiskuttaa. Ujuttaudun pois makuupussin lämmöstä ja käyn sulkemassa sekä ulko-oven että porstuan oven kunnolla. Ennen oven sulkemista tähystän vielä ulos pimeyteen. Olihan se varmasti tuuli, joka ovia availee eivätkä Urkkipuiston menninkäiset tai tuvan kummitus?
Aamupalaa syödessä muistelen yöllistä välikohtausta. Kämpän rappusten vieressä kulkee vain pienen jyrsijän parijälki, ei isompia jälkiä. Eiköhän se sittenkin ollut vain tupaan eksynyt tuulenpyörre... Aurinko paistaa ja pakkasta on kymmenkunta astetta. Nostan repun selkään ja lähden takaisin kohti Saariselkää. Urkkipuiston reissu on ollut hyvää totuttelua kuukauden päästä odottavaan pitempään hiihtovaellukseen. Silloin suksitaan todennäköisesti Lemmenjoen kansallispuistoon.