Koilliskairan lumous

Retket on parhaita jaettuina, ja olemme kokeneet hienoja hetkiä yhdessä koko perheen kanssa retkeillen. Joskus myös vanhemmille tekee hyvää oma yhteinen aika kahdestaan, jos on mahdollisuus siihen, että lapset jäävät kotiin isovanhemman hyvään hoitoon. Meidän lapset ovat jo kaikki koululaisia, joten tällainen kahdestaan tehtävä reissu oli nyt mahdollista järjestää. Viimeksi vaelsimme vajaan viikon ruska-aikaan UKK-puistossa, nyt meitä kutsui samainen Urho Kekkosen kansallispuisto hiihtovaelluksen merkeissä.

Ajatus hiihtovaelluksesta, meille ensimmäisestä sellaisesta, kypsyi pikku hiljaa. Olen käynyt talvivaellusluennolla Kiilopäällä, ja sieltä lähtien se pieni kutkuttava tunne alkoi kasvamaan mielessä. Ensin hiihtovaellus tuntui ajatuksena liian työläältä ja haastavalta, mutta aikamme sitä mietittyämme, päädyimme ajatukseen, miksi ei? Hyvä varustelu, varusteisiin ennalta tutustuminen ja testaaminen, sulan maan vaelluskokemus ja kohtalainen kunto rohkaisi meitä lähtemään hienolle seikkailulle talviseen hiljaiseen kairaan.

Kohdetta valitessa meille tuttu Urho Kekkosen kansallispuisto valikoitui aika pian ykköseksi. UKK:ssa on talvivaeltajalle mieleisiä autiotupia ja retkirakenteita hyvien välimatkojen päässä. Tällä kertaa päädyimme lähtemään matkaan Raja-Joosepista. Halusimme nopeasti aitoon erämaahan ja olimme kuulleet tämän puolen puistosta olevan hiljainen ja rauhallinen. Näitä asioita kaipasimme kiireisen arjen keskelle. Usko omiin erätaitoihin on vakaa, olemmehan tehneet useampia yön yli vaelluksia sulan maan aikaan. Päätimme kuitenkin ottaa homman ensikertalaisina varman päälle, joten reitti sekä yöpymiset suunniteltiin niin että pystyisimme pitämään välissä yhden välipäivän, emmekä ahnehtisi liikaa kilometrejä – niitä kyllä kertyi tälläkin reissulla jo ihan mukavasti.

Talvella erämaassa sijaitsevat autio- ja varaustuvat tarjoavat väsyneelle vaeltajalle mukavan vaihtoehdon yöpymiselle. Teltta ja bensakeitin sekä muut maastossa majoittumiseen tarvittavat varusteet pakattiin tietenkin ahkioon mukaan, koskaan kun ei voi tietää, mitä matka tuo tullessaan ja tarve nopealle majoittumiselle saattaa yllättää. Talvella lämpötilojen huidellessa yleensä reilusti pakkasilla, ei näitä asioita voi ohittaa olankohautuksella. Näkisin, että etenkin talvivaellukselle valmistautuessa (toki myös sulan maan aikaan) kannattaa paneutua kunnolla miettimään mahdollisia skenaarioita mitä matkan varrella voi sattua. Varusteet saa kunnolla miettimällä pidettyä silti järkevällä tasolla ja ahkion paino pysyy jotakuinkin aisoissa, noin kirjaimellisestikin.

Olimme varanneet yöjunan ja paikan junaan myös autolle, ja reissu alkoi Tampereelta Kolariin matkaten. Kolarista ajelimme ensin Saariselälle palvelupiste Kiehiseen, josta lunastimme ostamamme varaustupien avaimet ja saimme viimeiset vinkit maastotilanteesta - mm. siitä, missä Metsähallituksen kelkat olivat viime päivinä kulkeneet. Raja-Jooseppi oli ollut hiljaisempaa puolta huollon osalta, ja muut maastossa käyneet olivat kertoneet lumitilanteen olevan haastava, sillä hankikantoa ei ollut juuri ollenkaan. Kiehisestä kerrottiin, että neljän hengen porukka oli lähtenyt meitä pari päivää aiemmin Raja-Joosepista, joskin heidän reittinsä kulkisi hieman eri kautta Kiertämäjärville ja sieltä eteenpäin.

Vietimme yön Ivalossa ja hyvin nukutun yön sekä tuhdin aamiaisen jälkeen lähdimme ajelemaan kohti Raja-Jooseppia kaikki varusteet autossa. Auton parkkeerasimme rajavartiolaitosta vastapäätä olevalle parkkipaikalle, jossa oli meidän auton lisäksi vain yksi, ulkomaan kilvissä oleva auto. Ahkiot tarkistettiin ja suljettiin, aisat paikalleen, sukset jalkaan, pienet päiväreput selkään juomapulloineen ja kartasta suunta kohti Jyrkkävaaran autio- ja varaustupaa, joka tulisi olemaan ensimmäisen yön majapaikkamme.

Heti alkumatkasta pääsimme kulkemaan hyvää kelkkauraa. Teimme kylläkin pienen virhearvion reitin valinnassa ja matkasimme hetken myös umpista. Umpihanki oli alkuun heikosti kantavaa, mutta hetken päästä kävi selville, mistä Kiehisen asiakaspalvelija oli puhunut kertoessaan, että maastossa olosuhteet olivat paikoitellen todella hankalat. Suksi upposi melkein pohjaan saakka ja ahkio sitä mukaa, eteneminen oli todella raskasta. Tämän kokemuksen jälkeen, takaisin jollekin kelkkauralle löydettyämme, päätimme pysytellä valmiilla urilla. Uria meni maastossa jonkin verran, kelkkauraa ei läheskään koko reitillä, mutta joku muu hiihtäjä oli kulkenut reittejä aiemmin, sekä myös porot selvästi tallasivat lisää jo näitä valmiita uria, joten näitä pitkin eteneminen oli umpista huomattavasti miellyttävämpää.

Ensimmäisen jaloittelutauon ilman suksia pidimme kauniissa auringonpaisteessa Oskarijärven kolttakentällä. Tästä jatkoimme kohti Jyrkkävaaraa vaihtelevissa maastoissa. Matkalle mahtui Luttojoen ylitystä jäitä pitkin, muutama jyrkkä kiipeäminen niin että sukset piti riisua pois jotta ahkion sai kiskottua ylös, sekä pitkiä tasaisia jaksoja metsien ja soiden läpi. Oma ahkioni oli pakattu selkeästi väärin, painavat tavarat ylös, koska se heilahti helposti ympäri. Jouduin riisumaan aisat usein ja kääntämään ahkiota oikein päin. Ruokataukoa pidimme maastossa ahkioiden päällä istuen, meillä oli päivän lounaat valmiina ruokatermarissa joista oli mukava syödä lämmin ruoka pakkassäässä. Ilma vaihteli ensimmäisen vaelluspäivän aikana auringonpaisteesta vaimeaan lumisateeseen. Viimeistä taukoa pidettiin Harrimukan laavulla, tulia emme sytytelleet, mutta juomatauko oli mukava pitää laavulla istuskellen. Pian Harrimukalta joen jäätä pitkin lähtiessämme vastaan ajeli neljä moottorikelkkaa perälavoineen. Mikä onnenpotku! Kyseessä oli Metsähallituksen porukkaa, jotka olivat tulossa Jyrkkävaarasta huoltokäynniltä. He kertoivat, että puuliiteri olisi täynnä puuta, ja autiotuvan puoli vielä lämmin. Pääsimme loput vajaa 4km upeaa kelkkauraa pitkin.

Jyrkkävaaralla totesimme tuvat tyhjiksi ja aloitimme varaustuvan lämmityksen. Mukavaa oli, että autiotuvan puoli oli vielä vähän lämmin, joten pääsimme aluksi sinne istuskelemaan ja lämmittelemään hiihdon jälkeen. Porot kerääntyivät pian kiertelemään tuvan pihalle ja kuopsuttelivat siinä läpi koko yön. Aina oven avautuessa ne karkasivat kauemmas, tullen kohta taas ikkunan taakse. Selkeästi piipusta tupruava savun tuoksu sai ne paikalle katsomaan, olisiko mitään syötävää tarjolla, tai näin ainakin päättelimme. Vettä sulateltiin lumesta ja tupa lämpeni nopeasti kamiinan avulla. Pyttipannuillallisen ja huoltotoimenpiteiden jälkeen nukahdimme hyvin lämpöisissä untuvapusseissa tuvan ylälaverilla pakkasen paukkuessa nurkissa.

Seuraavana aamuna totesimme pakkasen yöllä laskeneen noin -20 paikkeille, ja tuvassa oli enää 5 astetta lämmintä. Kamiinaan tuli ja rauhallisesti aamutoimiin, joihin kuului vähän lisää vesien sulatusta, aamupuuroa, kahvia ja tavaroiden pakkailua. Meidän molempien Savotan Paljakka-ahkioissa oli ruokatarvikkeita varten muovilaatikot jotka sai tiiviisti suljettua. Ahkiossa tavaraa saa kuljetettua paljon reilummin kuin rinkassa, ja talviretkeily antaa tilaa mielikuvitukselle retkiruokien suhteen, koska säilyvyys on parempaa kuin kesäaikaan. Näissä muovilaatikoissa ruokatarpeet pysyvät hyvin suojassa eläimiltä. Olimme kuulleet, että UKK-puistossa liikuskelee joskus tupien lähellä hyvinkin tuttavallisia kettuja, jotka saattavat varastella ahkiosta melkein mitä vain. Meidän reissulla kettuja ei näkynyt maastossa olevia jälkiä lukuun ottamatta.

Lähdimme uuteen vaelluspäivään jälkeenpäin ajateltuna hieman myöhään, noin klo 11 aikoihin. Olemme kumpikin hitaiden aamujen ystäviä, ja joskus vaelluksella tämä saattaa kostautua päivän loppupäässä. Toisena päivänä etappina oli Sarvioja jonne olisi n. 16 km matkaa. Edellisen päivän ajoittaisen suksen lipsumisen vuoksi päädyimme laittamaan nousukarvat valmiiksi suksiin jo lähdössä. Niiden kanssa hinkuteltiin koko pitkä matka Sarviojalle, ja ehkä niistä johtuen, meno oli välillä aika takkuista. Tämä olikin koko vaelluksen raskain päivä.

Pidimme taukoja, mutta jätimme ruokatauon liian myöhäiselle, joten energiatasot pääsivät välillä vähän liian matalalle. Vasta-alkajan virheitä, joista saatiin hyvää oppia tulevaa varten. Omia rajoja tuli koeteltua mutta pitkän taipaleen jälkeen olimme vihdoin Sarviojalla.

Savun tuoksu oli leijaillut nenään jo pitkän aikaa ja arvasimme, että tuvalla olisi muutakin porukkaa. Autiotuvan puolella majoittui joukko venäläisiä hiihtäjiä, jotka olivat tulleet Muorravaarakalta ilmeisen kevyiden varusteiden kanssa. Aloimme lämmittää varaustuvan puolta ja vei hetken aikaa ennen kuin saatiin lämpö tupaan. Vieraskirjan tekstien mukaan edellinen majoittuja varaustuvan puolella oli ollut lokakuussa. Voi tietenkin olla, että kaikki majoittujat eivät olleet jättäneet merkintää kirjaan, mutta joka tapauksessa Sarvioja vaikutti aika rauhalliselta, ei niin suositulta paikalta.

Illalla ihailimme hiljaisessa pimeässä erämaassa tuvan pihalla taivaalle aukeavaa tähtitaivasta. Siippani sanoin, ”se tulee ihan syliin” oli hyvin kuvaava tälle kokemukselle. Tähtitaivaan loiston kokee voimakkaimmin keskellä hiljaista, täysin pimeää erämaata jossa ei ole mitään valosaastetta näkymää vaimentamassa. Nämä hetket tallentuvat syvälle sieluun tuoden sieltä voimaa arjen keskelle pitkään vaelluksen jälkeenkin. Uni maistui taas hyvin tuvan ylälaverilla. Seuraavana päivänä meillä oli tiedossa välipäivä ja kilometrin hiihto Sudenpesän varauskammille, joten aamuheräämisen kanssa ei ollut mitään kiirettä.

Aamu selkeni hyvin aurinkoisena, pakkasta oli -23. Kun saimme tavarat kasaan ja tuvan siistiksi seuraaville, hiihdimme verkkaisesti kilometrin matkan Sudenpesän kammille, joka oli vaelluksemme pääte-etappi. Tällä kerralla emme valinneet ympyräreittiä, vaan jatkaisimme täältä omia jälkiä takaisin päin. Nyt tuntui, että tämä hidas kilometri, ja lopussa lyhyt jyrkkä nousu itse kammille olivat tarpeeksi. Välipäivä tuli tarpeeseen, eilinen raju hiihto energian laskuineen oli verottanut molempien voimia. Sudenpesässä ajattelimme viettävämme lokoisaa aikaa hyvää ruokaa tankaten.

Kammi osoittautui käynnin arvoiseksi, se oli ehdottomasti upein majapaikka tällä reissulla. Sudenpesän alkuperäinen kammi on rakennettu jo 50-luvulla, peruskorjattu 1970 ja epäonnisesti palanut vuonna 1971. Se on rakennettu uudelleen 1986 palvelemaan kairan kulkijoita hienona helmenä erämaassa. Tilaa oli riittämiin etenkin kahdelle ja makuulaveria vastapäätä oli iso kivitakka. Takan lämmittäminen oli aikamoinen savotta, koska se oli täysin kylmä, jopa jäinen. Liiterissä oli perinteistä tukkitavaraa, ihanan tuoksuista tervaspuuta, ja siitä sai tehdä monet puutyöt jotta saimme tarvittavat puut kammin lämmitystä varten. Tässä kohtaa pitää muistaa kirjoittaa kiitokset Metsähallitukselle ja puiston huoltoväelle, jotka tekevät koko ajan töitä vaeltajien eteen kuljettaen erämaahan puuta, kaasupulloja ja tyhjäävät kakkamakkeja puuceistä jotta retkeilijöillä olisi hyvät oltavat. Kammilla ei ollut viime vuosina Ukk-puistossa yleistyneitä ”pussipuita”, mutta perinteiset puutyöt sahaamisineen ja hakkaamisineen sopivat hyvin välipäivän askareiksi. Sahapukki piti vain ensin kaivaa lumen alta esiin. Edelliset kävijät olivat olleet Sudenpesässä pari viikkoa aiemmin.

Päivä oli aurinkoinen. Sudenpesän kammia ympäröi ylväät tunturit joita ihailin monta kertaa kammin pihalla. Teimme ruuaksi poronkäristystä ja muusia puolukkahillolla, ilmassa oli juhlan tuntua. Voita lisättiin ruokaan runsaasti, nyt ei kitsasteltu. Lueskelimme, torkuimme päiväunia ja kuuntelimme kännykkään ladattua kuuntelukirjaa yhdessä. Tunnelma oli sanalla sanoen kiireetön. Täällä eivät kännykät kuuluneet, ja tällaiset hetket ovat välillä tarpeellisia arjesta irrottautumiseen. Energiat latautuivat ja yöunille käytiin vatsat täynnä. Lämpö pysyi kammissa aika hyvin yön ajan kun järkälemäinen takka saatiin vihdoin lämpenemään.

Aamulla olimme valmiita lähtöön jo yhdeksän aikaan aamulla. Tiesimme nyt kokemuksesta, että takaisin Jyrkkävaaralle meillä olisi Sudenpesältä matkaa noin 17km ja päivästä tulisi pitkä. Ilma lupaili hyvää. Siippa otti nousukarvat metsäsuksien pohjista pois, joka osoittautui oikeaksi ratkaisuksi. Minä vielä pidin ne kiinni helpompien nousujen ja lipsumattomuuden toivossa, joskin maasto oli pääosin reitillämme aika tasaista. Olisi kannattanut ottaa karvat pois, sen tulin toteamaan jalkojen rakoista vähän myöhemmin, oppia ikä kaikki. Muistimme lähtiessä, että termospullomme unohtui edellispäivänä Sarviojalle, ja poikkesimme tuvan kautta hakemassa pullon, reitin muutenkin kulkiessa sen ohitse. Sarviojalla oli kolmen hengen vaellusporukka, joka kutsui meidät tupaan sisään ja keskustelimme hetken reittisuunnitelmista Jyrkkävaaraan, johon hekin olivat suuntaamassa. Toivotimme sujuvaa hiihtoa ja lupasimme laittaa tupaa lämpimäksi Jyrkkävaarassa, koska olimme matkassa hieman ennen heitä.

Välipäivän kunnon lepo ja tankkaus oli tehnyt tehtävänsä ja suksi kulki hyvin. Aurinko paistoi liki pilvettömältä taivaalta koko päivän. Lapin luonto tarjosi parastaan. Poroaidalla, portin kohdalla Metsähallituksen huoltoväkeä tuli taas vastaan, kertoivat olevansa matkalla kohti Muorravaarakkaa. Jyrkkävaaraan päästyämme aloitimme tuvan lämmityksen ja veden sulatuksen. Toinen vaellusporukka saapui reilu tunti meidän jälkeen.

Jyrkkävaaralla on vähän kännyköissä kuuluvuutta ja nettikin toimii, luultavasti rajavartiolaitoksen läheisyyden ansiosta. Nyt tuli otettua yhteyttä kotiväkeen, lapsilla oli kaikki hyvin. Illalla istuimme yhdessä toisen porukan kanssa, ja selvisi, että he olivat se vaellusporukka josta Kiehisessä meille kerrottiin lähteneen kohti Kiertämäjärveä. Yksi tästä porukasta oli sairastunut alkumatkasta ja keskeyttänyt vaelluksen. Pian selvisi, että kyseessä oli kokenutta porukkaa ja kuulimme monia mielenkiintoisia juttuja mm. Grönlannin jäätikkövaelluksesta ja lukuisista Lapin seikkailuista. Paistoin lettuja, joita tarjoiltiin myös tupakavereille.

Tällaiset kohtaamiset erämaassa ovat mukavia ja kokeneilta kulkijoilta oppii aina uutta. Tällä kertaa mieleen jäi juttu siitä, miten yhden kaverin ahkion vetovöihin oli joskus juuttunut poro sarvistaan. Porot saattavat olla uteliasta väkeä ja tulla haistelemaan ahkioita tupien pihaan. Tuo ikävä tapaus rikkoi ainakin ahkion, ehkä poronkin, ahkio päätyi poron kanssa johonkin jokeen. Tästä opimme, että ehkä paras tapa ahkion aisojen yösäilytykselle ei ole jättää niitä sauvojen varaan vetovöistä pystyyn, vaan koota ne ahkion päälle kompaktimpaan pakettiin. Kiitos vaellustovereille mukavasta illasta!

Seuraavana aamuna edessä oli viimeinen taival Jyrkkävaarasta takaisin Raja-Jooseppiin. Mielessä siinsi suihku, sauna ja ravintolaruoka Saariselällä, netin ansiosta sain varattua meille majoituksen jo Jyrkkävaarasta käsin. Juna lähtisi vasta seuraavana iltana joten meille jäisi vielä hetki aikaa palautua vaelluksesta sivistyksen parissa. Nyt oli kuitenkin vielä koko päivä aikaa nauttia erämaasta ja hiihdon tuomasta hyvästä fiiliksestä.

Toinen porukka lähti muutama tunti meitä ennen. Teimme loput huoltotyöt tuvalla ja jätimme Jyrkkävaaralle hyvästit ja otimme suunnan kohti autoa. Edessä oli noin 14 km hiihtoa aika pilvisessä säässä. Päätimme ottaa hieman eri reitin kuin tullessa, koska nyt tiesimme että Harrimukan laavun kohdalta lähti Suomujokea pitkin vahvat kelkkaurat Metsähallituksen väen tekeminä kohti Raja-Jooseppia. Nyt pidimme ruokatauon jo Harrimukalla ja totesimme, että parempi aiemmin kuin myöhemmin. Nyt ei ollut vielä varsinainen nälkä mutta ajoissa syöminen piti energiatason koko loppureissun ajan hyvällä tasolla. Hyvää kehitystä omaan toimintaamme. Teimme laavulla jopa pienet tulet jossa saatiin sulateltua jäisiä sormia. Tämä oli päivistä kylmin, pakkanen oli lähtöhetkellä vielä -20 tunnelmissa eikä keli juuri lauhtunut päivän aikana. Itselleni kävi laavulta lähtiessä pieni haaveri, uhkarohkeasti laskin pienen mutta jyrkän mäen alas joen jäälle, ja kaaduin ahkion nyppäisystä niin, että oikea käsi jäi alleni ja sattui aika kipeästi. Pääsimme onneksi jatkamaan matkaa eikä käsi mennyt rikki.

Jokea pitkin suksi kulki hyvin. Pieni poikkeus kelkkauralta paljasti, että lumen ja jään välissä jään päällä oli vettä, äkkiä takaisin uralle siis. Nousimme maihin Suomun Villen huoltotuvan kohdalta ja suuntasimme kohti Rupisuolijärveä. Sieltä matka jatkui Raja-Joosepin antennia tarkkaillen metsien läpi. Viimeiseksi noustiin loivasti Mäskivaaran korkeuskäyriä pitkin viimeisille kilometreille kohti Raja-Joosepin rajavartiolaitoksen parkkipaikkaa. Portille saapuessa heitettiin ylävitoset onnistuneen reissun kunniaksi. Me tehtiin se!

Ensimmäinen hiihtovaellus metsäsuksilla ahkioiden kanssa oli sujunut suurin piirtein suunnitelmien mukaan ja olimme voittajina maalissa. Kokemus oli upea. Talvinen Lapin luonto on kaunis ja kaira oli hiljainen. Hiihtämisen raskaus vähän yllätti, mutta toisaalta kropan likoon laittaminen toi upean fiiliksen ja ajatukset kulkivat kirkkaasti. Koilliskaira lumosi meidät erämaisuudella ja upeilla vaihtelevilla maisemilla. Taattua Urkkipuiston tarjontaa, koskaan ei tarvitse pettyä. Paikoitellen auki olevat purot ja joenuomat olivat taianomaisia, kaukaiset tunturin laet hivelivät silmää. Urho Kekkosen kansallispuiston syvät honkametsät ja kuusikot ovat mielenpainuvia. Sinne pitää todellakin lähteä, ja näitä maisemia ei päiväretken aikana tavoita.

Retkiperheen aikuiset virkistyivät ja kevään myötä kotikulmilla odottavat taas koko perheen retket ja pienet vaellukset. Uudet Lapin vaellukset siintävät jossain tulevaisuudensuunnitelmissa, Ukk-puistoon jäi vielä paljon koettavaa ja nähtävää.