Kunnon kamppeet talveen
Olen viime päivinä saanut itseni houkuteltua vaivihkaa suksille tai tarkemmin sanottuna, liukulumikengille. Tarkoituksena on yrittää palauttaa vuosikymmenten saatossa kadonnut hiihtotaito. Motivaatiota lisää myös tiedossa oleva hiihtovaellus. Tarkoituksenamme on suunnata maaliskuun alkupuolella neljäksi päiväksi Inarin lumisiin metsiin ja tuntureille. Ahkion kiskomiseen maastossa on hyvä varautua totuttelemalla jälleen suksilla liikkumiseen.
Helmikuun alun päivät ovat olleet ”oikein vanhan ajan talvipäiviä”. Kaamoksen loputtua olemme saaneet useina päivinä ihailla tunturi- ja metsämaisemaa auringon paisteessa. Luntakin on vihdoin kertynyt, vähälumisen alkutalven jälkeen nelisenkymmentä senttiä. Viimeisen viikon aikana lämpötila on keikkunut -22 ja -36 asteen välillä, mutta se ei ole estänyt liukulumimiehen liikkumista maisemissa.
Pakkanen ei ole päässyt panemaan kun varusteet ovat kunnossa. Etelämpää Inariin muuttaneena olen joutunut päivittämään talvikamppeitani ja kaksi, tai ehkäpä kolme hankintaa on ylitse muiden. Kunnon talvihaalari, karvahattu Vuonomarkkinoilta ja hanskat. Niitä olen päässyt testaamaan yli kolmenkympin pakkasissa ja hyvin olen tarjennut. Ei ole päätä eikä sormia paleltanut ja lumisessa maastossa toimiminen on tuntunut suorastaan mukavalta. Jalkineina olen käyttänyt perinteisiä huopakumppareita tarvittaessa kaksilla villasukilla.
Erityisen tyytyväinen olen laadukkaan talvihaalarin hankkimisesta. En enää yhtään ihmettele, miksi tenavat näyttävät niin tyytyväisen onnellisilta posket punaisina haalareissaan. Voit olla polvillasi, puuhastella tai istua lumessa ilman, että lunta menee sisään selästä tai niskasta, eikä tarvitse huolehtia, että kangas kastuisi lävitse. Haalarikseni valitsin Hylje Wearin uudelleen tuotantoon tuoman legendan.
Viime kesänä törmäsin suomalaisen tekstiiliteollisuuden julkaisuun. Hopee ei ole häpee -jutussa kerrottiin menneiden vuosikymmenten suosikin paluusta. 35 vuotta aikaisemmin hopeiset kelkkahaalarit olivat lyöneet itsensä läpi, kiitos itänaapurin harhailevan ohjuksen. YLE kertoo, että talvella 1984 pakkanen lähenteli jo viittäkymmentä, kun Inarinjärvellä etsittiin jälkiä neuvostoliittolaisesta ohjuksesta. Uutisen mukaan etsijät ja myös toimittajat tarvitsivat lämpimiä vaatteita ja hopeahaalari osoittautui ylivertaiseksi vaatteeksi lumisateessa, tuulessa ja pakkasessa.
Suosion kasvaessa haalareita alettiin kutsua inarilaisen kylän mukaan Kaamasen kansallispuvuiksi. Sellainen oli minunkin saatava, aloitinhan opiskeluni Saamelaisalueen koulutuskeskuksen luonnonvarayksikössä, joka sijaitsee juuri Kaamasessa! Haalaria käytettyäni on ollut hieno huomata, että legenda tunnistetaan edelleen. Vanhemmat ihmiset ovat tulleet kertomaan omista haalareistaan, joita käyttivät 1980- ja 1990-luvuilla. Puvut ovat kestäneet hyvin, sillä jo 80-luvulla valmistettuihin haalareihin voi edelleen törmätä. Mutta erityisesti mieltä lämmittää, ja hieman jopa ihmetyttääkin se, että myös alle parikymppiset nuoret tunnistavat Kaamasen kansallispuvun.
Hopeahaalarista on tullut itselleni monikäyttövaate. Käytän sitä kovilla pakkasilla koulumatkoilla (kävellen), pyöräillessä, juomustaessa, ja lumikenkäillessä. Haalari toimii myös lumirakentamisessa. Rakensimme tammikuun pakkasilla lumirakennuskurssilla Skabmagovat-festivaalille elokuvateatterin keskelle metsää. Kelkkailuhommissa en vielä ole päässyt haalaria testaamaan, mutta sekin on edessä. Helmikuun lopulla käymme osana kelkkailukurssia Muotkatunturin erämaassa. Kevään aurinkoisia pilkkikelejä odotan innolla.
Haalari on paitsi lämmin, myös helppo käyttää. Koko jalan mittaiset sekä molemmista suunnista aukeavat vetoketjut mahdollistavat haalarin pukemisen ja riisumisen myös saappaat jalassa. Vetoketjut ovat jämökät ja niiden käsittely onnistuu myös hanskat kädessä. Liukulumikenkäillessä olen tarvittaessa myös raottanut vetoketjuja ylhäältä ja lisännyt tuuletusta. Karvareunainen ja irroitettava huppu on riittävän iso jotta siihen mahtuu myös kypärä tai karvahattu. Taskuja on riittävästi; ulkopuolella neljä ja sisäpuolella povitasku esimerkiksi puhelinta varten. Vyötäröllä on pari metallirengasta joihin voi kiinnittää esimerkiksi puukon tai ripustaa hanskat tai muuta roikkumaan. Polvissa ja takamuksessa on muuta pukua hieman paksumpaa eristettä, mikä tekee polvillaan olon ja istumisen lumessa mukavammaksi.
Henkilökohtaisesti en ole suuri talviretkeilyn enkä hiihtämisen ystävä. Kunnolliset ja käytännölliset varusteet tekevät lumisessa maastossa toimimisesta kuitenkin huomattavasti siedettävämpää. Ja ehkäpä se kadotettu hiihtotaitokin sieltä jostakin vielä löytyy…