Kokemuksia Hetta-Pallaksen retrovaellukselta

Halusimme kaverieni Teijon ja Jarin kanssa kokeilla, miltä tuntuisi vaeltaa Hetasta Pallakselle menneiden vuosikymmenten malliin. Vaelluksen varusteita ja ruokalistaa kasasimme ”vanhan ajan tyyliin”. Elokuun puolivälissä suuntasimme länsi-Lappiin intoa puhkuen ja ”retromeiningillä”.

Itä-Lapissa sijaitsevan Saariselän alueen retkeily vilkastui 1950- ja 1960-lukujen vaihteessa. Osasyynä varmastikin oli Kullervo Kemppisen julkaisemat retkeilyaiheiset kirjat. Mekin tartuimme Teijon ja Jarin kanssa Kemppisen Eräretkeily-kirjaan tarkoituksenamme ammentaa vinkkejä Hetta-Pallas -vaellukselle.

Kuva: Museovirasto - Vesa Mäkinen.

Eräretkeily-kirjassa kuvaillaan seikkaperäisesti retkeilyä, vaellus- ja leirivarusteita, vaatteita ja muonitusta. Tarkoituksenamme oli mahdollisimman paljon jäljitellä tuon ajan varusteita, retkiruokia ja toimintatapoja. Varusteita vaelluksellemme haalimme muun muassa tuttavilta ja kirpputoreilta. Uudempia varusteita hankimme kotimaisilta valmistajilta Sastalta, Savotalta ja Keli Clothingilta.

Kemppisen kirjasta selviää, että retkeilyvaatteet ovat tuohon aikaan olleet enimmäkseen puuvillaa, villaa tai sarkaa. Nykyisin käytössä olevat retkeilyvaatteemme ovat useimmiten erilaisia kalvollisia housuja ja takkeja. Niihin olemme kaveriemme kanssa itsekin tottuneet.

Retroretkemme vaellusvaatteiksi valitsimme Sastan Peski-takit. Ventile-kankaasta valmistettu Peski-takki on monikäyttöinen takki retkeilyyn tai vaikkapa kaupunkikäyttöön. Kangas suojaa siten tuulelta, vedeltä ja kylmältä. Myös retkihousumme ovat Peski-mallistoa. Alusasuina meillä on merinovillaa, paidoissa puuvillaa ja villaa.

Jalkineiden suhteen teimme kompromissin. Noin 55 kilometrin taival oli tarkoitus taittaa jo käytössä olevilla jalkineilla ja näin ehkäistä mahdolliset hiertymät ja jalkavaivat. Kahdella meistä oli jalassa kumisaappaat, Jarilla nahkaiset varsikengät. Aiemmassa julkaisussa kerroin tarkemmin mukaan lähtevistä varusteista.

Retken kantolaitteiksi otimme satulareput. Yksi repuista löytyi kirpputorilta. Kahdella meillä oli käytössä tuoreemmat satulareput. Teijo lainasi omansa teatterin tarpeistosta ja minä sain Savotalta klassikkomallin 50-luvulta. Satulareppu 339 on päivitetty ajan saatossa, mutta malli on pysynyt samana viime vuosisadan puolivälistä.

Kokonsa ja kanto-ominaisuuksiensa puolesta satulareppu on kuin pieni rinkka. Siinä on tilava, helposti pakattava reppupussi ja kolme sivutaskua. Repun tilavuus on 55-65 litraa. Satularepun kantomukavuutta lisää teräksinen putkiranka. Repun olkaviilekkeet ovat tavallista leveämmät ja pehmustetut.

Eräretkeily-kirjassaan Kullervo Kemppinen toteaa, että satulareppu sopii vain alle viikon mittaisille retkille. Satulareppuun ei hänen mielestään tule lastata enempää kuin 15-20 kiloa tavaraa, sillä ”painavamman repun alla kunnoltaan keskitasoinen henkilö läkähtyy nopeasti”. Emme punninneet reppujamme, mutta luulen niiden jääneen tuohon edellä mainittuun kilomäärään. Läkähtymistä kylläkin tapahtui Ounas- ja Pallastunturien melko jyrkissäkin rinteissä useamman kerran.

Retrovaellukselle pakkasimme reppuun varavaatteita ja ruokatarvikkeita. Makuupussin korvasimme huovalla ja makuualustan virkaa hoiti lampaantalja. Yöt vietimme Halti Pro -laavussa. Viileimmillään yölämpötila laski hieman alle kymmenen plusasteen.

Ruoan teimme koko vaelluksen ajan tulilla. Nuotiokattila, paistinpannu ja kahvipannu olivat tärkeimmät ruoanvalmistusvälineet. Tarvittaessa keittelimme myös kenttäpakeilla, joiden kansi toimi ruokalautasena. Metsäpalovaroitukseen olimme varautuneet ottamalla mukaan Optimus Nr 8 -klassikkokeittimen venäläisen kopion. Bensakeittimen alkuperäinen malli on yli 80-vuoden takaa.

Retrovaelluksen ruokalista koostui ryyneistä, purkkilihasta ja -kalasta, makaronista, perunoista, kalakukukoista ja kananmunista. Yksityiskohtana voi mainita, että yhteen kenttäpakkiin mahtuu 15 keitettyä kananmunaa. Retroreissun sapuskoista löytyy lisätietoa täältä.

Siirryimme vaellusreitin alkuun Ounasjärven ylitse Hetan Kodan isännän venekyydillä. Retroretkikunnan vaelluspäivä aukeni sopivan pilvisenä lämpötilan ollessa hieman alle 15 astetta. Ensimmäinen pysähdys ja samalla lounastauko pidettiin Pyhäkeron autiotuvalla. Lounaaksi nautimme nuotiolla lämmitettyä ja rapeaksi paahdettua kalakukkoa kahvin kera.

Kalakukon voimalla matka jatkui kohti Pyhäkeron huippua. Maamme vanhimman vaellusreitin reittikuvaus kertoo reitin vievän ”yli tuntureiden poiketen välillä alas kuruihin kuin valmistaakseen kulkijaa kohtaamaan uuden henkeä salpaavan maiseman seuraavan tunturin laelta”. Käytännössä tämä tarkoittaa, että reitti on jatkuvaa nousua tai laskua. Tasaista maata on lähinnä muutaman tunturin huipulla tai niiden satulassa.

Pyhäkeron huipulta oli upeat näkymät ympäröivään tunturimaastoon, vaikka olimmekin osin pilvien yläpuolella. Ylhäällä puhaltanut voimakas tuuli sai meidät hetken tauon jälkeen jatkamaan pitkää laskua kohti Sioskurua. Matkalla saimme jo pienen häivähdyksen tulevasta maaruskasta. Osa mustikan ja riekonmarjan lehdistä oli värjäytynyt punaiseksi.

Sioskurussa laavu pystytettiin puron varteen ja nuotiolla valmistettiin illalliseksi läskisoosia keitettyjen perunoiden kera. Herkkuaterian myötä reppuni keveni noin kahdella kilolla. Painossa on melkoinen ero tämän päivän kuivamuoniin verrattuna.

Tihkusade yltyi yön edetessä kunnon sateeksi. Laavukangas piti vettä ja vaati Teijolta vain ”pientä” säätöä. Hän sai tukikeppejä ja naruja säätämällä veden valumaan sopivaan suuntaan. Yölämpötila oli noin kymmenen astetta ja huovan alla tarkeni melko hyvin lämpimän villakerraston, -paidan ja pipon kanssa.

Aamulla lonkkaa hieman kolotti ja paikat olivat jäykkinä, mutta ne vertyivät varsin nopeasti. Sioskurun yöpaikka jäi taakse ja edessä oli räväkkä nousu kohti Siosvaaraa. Aurinko alkoi, ennusteita huolimatta, pilkistelemään pilvien raosta ja päivä muuttui aurinkoiseksi.

Rouvivaaran rinteestä avautui upeat maisemat Pallastuntureille. Ihailimme edessämme aukeavaa maisemaa pitkän tovin eväitä ja Teijon valmistamaa kuivalihaa syödessämme. Johtuiko upeista maisemista vai selässä roikkuvista taakoista, niin tauot tuppasivat useimmiten venymään eikä matka juuri edennyt. Toisaalta mihinkäs se määränpää olisi karannut.

Ounastunturit jäi lopulta taakse ja Hannukuruun saavuimme illan suussa. Leirin pystytys-, huolto- ja sapuskarutiinit sujuivat, kuten tutulla retkiporukalla sujuu. Leirintäalueen maankuulu sauna ei meitä houkutellut, vaikka reissun ja nuotioruokailun patina alkoi jo näkyä meissä jokaisessa. Illalliseksi nautimme hernekeittoa tölkkilihalla. Jarin reppu keveni puolellatoista kilolla.

Nuotiokokkailussa tärkeä varuste on riittävän paksut nahkahanskat. Niillä on hyvä käsitellä nokisia, kuumia pannuja ja kattiloita. Meillä vaelluksen nokikokkikalustoon kuuluivat kahvipannu, kolmen litran kattila, paistinpannu lastoineen ja kenttäpakit. Kattilassa keitettiin niin aamupuuro, perunat, makaronit kuin muusikin ja se toimii myös tiskialtaana.

Tulilla kokatessa menee toki aikaa pitempään kuin keittimellä, mutta mihinkä sitä kiire keskellä kaunista Lapin luontoa olisi. Bonuksena tulee nuotion lämpö ja savun tuoksu. Vanhan liiton kokkailumme herätti ajoittain huomiota kanssaretkeilijöissä, joista iso osa näytti käyttävän retkikeitintään lähinnä veden kuumentamiseen.

Hannukurun ilta oli harvinaisen lämmin ja aurinkoinen. Viltin alle kääriydyttiin kuitenkin jo iltayhdeksän jälkeen. Aamuyöllä nousi kosteaa sumua ja liekö siitä johtuen, vilu herätti muutaman kerran yön aikana.

Kolmantena aamuna aamupalan jälkeen nopea leirin purku ja liikkeelle suunnitelman mukaisesti kello 10. Rivakka nousu Suastunturiin sai hien otsalle. Ensimmäiset sadekuurot tavoittivat meidät ja muut kohti Nammalakurua pyrkivät retkitoverit.

Sade ei haitannut, sillä horisontissa näkyi jo kaistale sinistä taivasta. Jatkoimme reput selässä tutuksi tullutta tahtia, jota ei vauhdiksi tohdi kutsua. Tuuli ja aurinko kuivattivat puuvillaisten vaatteidemme pinnan. Osa porukasta kiskoi sadevaatteita niskaan riisuakseen ne vajaan puolen tunnin päästä.

Lounastaukoa, sellaista hieman pidempää, vietimme Suaskurun kodalla. Keskellä olevan tulisijan kattilassa kiehui vesi perunamuusia varten. Lihatölkin sisältö otettiin kokonaisena ulos ja leikattiin siivuiksi. ”Pihvit” leivitettiin kanamunan ja maustetun korppujauhon seoksessa ja paistettiin pannulla rapeiksi leikkeiksi. Leivitetyt leikkeet perunamuusin kera maistuivat mainiolta.

Kuivan kesän jäljiltä vesitilanne oli useassa reitin varren kohteessa surkea. Suaskurussa löytyi pitkosten päästä pienen pieni noro, josta sai poimittua juomapulloon kupillisen vettä kerrallaan. Ensimmäinen nousu kurusta Lumikeron huipulle tiristi kolmen hengen karavaanistamme mehut. Ennen Lumikuruun saapumista ylitettiin myös paikallisen paliskunnan poroaita. Poroaidan veräjä on muistettava sulkea siitä läpi kulkiessa.

Retroteemaan sopivana mukana oli myös vanha filmikamera

Hetta-Pallas -retkeilyreitti jatkoi Vuontiskeron rinnettä ja nousussa korkeuskäyrien määrä korreloi suoraan pulssin kanssa. Hetken makaamme selällämme rinteessä ja mietimme elämän ja vaeltamisen tarkoitusta. Lopulta vaellushalu voitti ja nostimme itsemme sekä taakkamme, ja suuntasimme kohti etelää. Hiljalleen eteemme avautui useimmille Pallaksen kävijöille tuttu maisema, Montellinmaja.

Montellinmajalle saavuttua pidimme hetken tuumaustaukoa ja päätimme jäädä yöksi sinne, emmekä jatkaa Nammalakuruun. Tuumasimme, että Montellilla on todennäköisesti rauhallisempaa kuin seuraavan autiotuvan maisemissa. Ennen lopullista päätöstä tarkistamme vesitilanteen. Normaalisti raikasta vettä tarjoavan puron uomat olivat kuivuneet, mutta kartasta löytyi lähteen merkki. Hetken pajukossa pyörittyämme löysimme lähteen.

Montellinmajan seutu oli retkeilijöistä tyhjä ja päätimme viettää yön upouudessa kodassa. Päätös osoittautui myöhemmin kaikeksi muuksi kuin onnistuneeksi. Kuivattelimme kodan tulisijan lämmössä varusteita ja valmistimme illallisen: makaronia ja lohta tomaattikastikkeessa. Kymmenen jälkeen illalla levitimme lampaantaljat seinustan melko kapeille penkeille. Toiveajatuksena oli siis kuivassa ja lämpimässä nukkuminen.

Yöstä tuli kaikkea muuta kuin rauhallinen ja palauttava. Seinustan penkit olivat melko kapeita eikä nukkumisesta tullut oikein mitään. Olisi sittenkin pitänyt päästä laavuvaatteen alle yöksi, kuten tähänkin asti.

Erittäin huonosti nukutun yön jälkeen valmistauduimme lähtemään Hetta-Pallas -retrovaelluksen viimeiselle päivätaipaleelle. Matkaa Pallaksen hotellille tulisi reilu viisitoista kilometriä, sillä tarkoitus oli poiketa myös Taivaskerolla. Himmelriikillä sytytettiin aikoinaan Helsingin olympialaisten olympiatuli vuonna 1952.

Montellilta Nammalakurulle ei ole kuin reilu kilometrin matka. Siellä edellispäiviltä tutut retkeilijätoverit nauttivat aamupalaa ja pakkasivat rinkkojaan. Retroretkikunnan saapuminen Nammalaan huomattiin ja useammasta leiristä tervehdittiin meitä tulijoita. Olipa joku epäillyt meille tapahtuneen jotain, kun jäimme edellisiltana saapumatta Nammalakuruun.

Jätimme reppumme Taivaskeron huipulle menevän polun risteykseen ja kipusimme olympiatulen sytyttämisestä kertovalle muistomerkille samaan aikaan. Ikuistin vaelluskaverini olympiamuistomerkin luona samaan aikaan kun ukkonen alkoi jyrähdellä. Reput jälleen selässä lähdimme laskeutumaan kohti Pallas-hotellia.

Viimeiset kilometrit taivalsimme yltyvässä sateessa ja lopulta saavuimme hotellille. Nakkasimme reput sisäänkäynnin katoksen alle ja siirryimme baarin puolelle. Retrovaellus oli takana ja palkitsimme itsemme vuoden 1952 olympialaisten aikaan lanseeratulla harmaalla juomalla. Lasillisten jälkeen siirryimme saunan lämpöön sulattelemaan kokemaamme.

Hetta-Pallas -retrovaellus osoitti, että niin sanotuilla entisajan varusteillakin voi retkeillä edelleen onnistuneesti. Mikään mukaan ottamistamme varusteista ei pettänyt tai osoittautunut kelvottomaksi. Satulareppu ei korvaa kunnon rinkkaa, mutta jos sen taakka pysyy maltillisena, on se oiva kantolaite neljän, viiden päivän retkille. Loppukesän lämpötila oli suotuisa laavussa viltin alla nukkumiseen. Kylmemmällä ilmalla laavu-vilttiyhdistelmä vaatisi nuotiotulta.

Teijon ohutpohjaiset kumisaappaat kävivät retken edetessä jalkojen päälle kivikkoisella reitillä. Jarin nahkaiset varsikengät ja omani, jäykempipohjaiset vaelluskumisaappaat sen sijaan toimivat moitteetta. Puuvillaiset vaellusvaatteet toimivat mainiosti vaelluksen vaihtelevassa säässä. Päiväkausia jatkuvan sateen varalta olimme varautuneet kuivattelemaan varusteitamme reitin autiotuvissa. Nyt siihen ei ollut tarvetta. Kelin merinovillainen paita toimi hyvin aluspaitana. Ohut merinosukka villasukan kanssa sai kumisaappaan tuntumaan koko päivän mukavalta. Paksummat merinosukat pitivät jalat lämpimänä yöllä ja pipo pään.

Ruoan valmistaminen nuotiolla oli yksi retkemme kohokohtia. Vaikka ainekset painoivat huimasti nykyisiä retkiruokia enemmän, ja vaikka valmistamiseen meni pitemmän aikaa, oli se sen arvoista. Suosittelemme vahvasti nuotiokokkailua ”pikaruokapusseihin” tottuneille retkeilijöille.

Retrovaelluksemme osoitti, että vaikka varusteet ovat muuttuneet vuosikymmenten kuluessa, ovat perimmäiset asiat edelleen samoja. Upeat maisemat, itsensä haastaminen, tunturikerojen huipulle nouseminen, iltanuotiolla jaetut tarinat ja retkeilytovereihin tutustuminen tekevät vaelluksesta unohtumattoman kokonaisuuden.