Syksyinen vaellus Urho Kekkosen kansallispuistossa
Elokuun viimeisenä maanantaina nostimme vaelluskaverini kanssa täyteen pakatut rinkat selkäämme Kiilopään tunturikeskuksen pihamaalla ja astelimme sisään Urho Kekkosen kansallispuiston portista. Aurinko pilkisteli pilvien raoista ja lämmitti mukavasti, kun suuntasimme kulkumme Niilanpään päivätuvan kohdalta kohti Raututuntureita.
Raututuntureiden rinteillä lepäili porotokka, jonka rauhaisaa päivälepoa ei ohikulkumme juurikaan häirinnyt. Nattaset näkyivät komeasti horisontissa oikealla puolellamme, kun jatkoimme matkaamme Raututuntureilla. Tunturin rinteiltä avautui upeat maisemat kaikkiin ilmansuuntiin. Ihastusta sai aikaan myös Rautulammen uudet tuvat, jotka pilkistivät alhaalla Rautulammen rannalla.
Hikiojan vartta seuraillen kuljimme kohti Kotaköngästä. Matkan varrella oli kuivaa mäntykangasta, kynttiläkuusikoita, pieniä suoalueita ja hämmästyttävän kirkkaita puroja. Maastossa ei ole tuolla kohtaa merkittäviä korkeuseroja ja eteneminen oli melko vaivatonta painavasta rinkasta huolimatta. Illalla saavuimme vuolaana virtaavalle Kotakönkäälle ja ylitimme kuohuvan virran kapeaa puista siltaa pitkin. Vähän kuumotti ajatus siitä, että silta pettäisikin jalkojen alta.
Kotakönkäällä yöpyi lisäksemme vain pari muuta telttaseuruetta ja pimeän laskeuduttua erämaassa vallitsi rauha ja hiljaisuus. Aamutouhujen aikaan kuukkelit tulivat tervehtimään kulkijoita. Olisikohan siivekkäillä ystävillä ollut helppo aamiainen mielessä?
Matka jatkui aamutouhujen jälkeen Tuiskukurua seuraillen kohti Tuiskukurun autio- ja varaustupaa ja edelleen kohti legendaarista Luirojärveä. Vaelluspäivän aikana saimme niskaamme useamman kerran kunnon sadekuuron, mutta aurinkokin pilkahteli välillä ja taivaalle piirtyi sateenkaaria.
Luusuanvaaralta kohti Luironkangasta ja Luirojärveä laskeutuessamme tuli vastaan vaelluksemme ensimmäinen kahlaamo. Tottuneesti vaelluskengät pois jalasta, lahkeet ylös, crocsit jalkaan, rinkka selkään ja kahlaamaan. Kylläpä viileä vesi virkistikin mukavasti vaelluksella rasittuneita jalkoja! Vesistönylityksen jälkeen jalat on syytä kuivata huolella ennen sukkien ja vaelluskenkien pukemista. Itse kuljetan vaelluksilla mukana pientä, kevyttä ja nopeasti kuivuvaa pellavapyyhettä, joka soveltuu mainiosti jalkojen kuivaamiseen.
Luirojärven tupien pihapiiriin saavuimme illan jo hämärtyessä ja sopivaa telttapaikkaa etsimmekin otsalamppujen valossa. Unta ei tarvinnut kauan odotella, kun myöhään syödyn päivällisen jälkeen pääsi makuupussin suloiseen lämpöön.
Seuraavana päivänä suuntasimme Sokostille, jonka massiivista siluettia olimme saaneet ihailla jo edellisenä iltana Luirojärvelle saapuessamme. Sää jatkui epävakaisena ja sadekuurojen lisäksi Sokostin alarinteillä satoi myös rakeita. Tunturin rinteiltä näkyi kauas ja olikin hienoa seurata sadepilvien liikkeitä erämaan yllä.
Vaelluskaverini ei jaksanut lähteä kiipeämään ylemmäs tunturiin joten kiipesin navakassa tuulessa yksin kohti Sokostin huippua ja pysähdyin välillä ihailemaan maisemia. Yhden tällaisen pysähdyksen aikana huomasin, että valtava tummanpuhuva pilvimassa vyöryi kohti. Lähes samalla hetkellä tuuli voimistui ja alkoi piiskaava vesisade. Minun ei enää hetkeäkään tarvinnut miettiä Sokostin huipulle kiipeämistä ja lähdin mieli nöyränä palaamaan kivikkoista rinnettä alaspäin, kun luonto näytti voimansa. Alarinteelle päästyäni paistoikin taas aurinko.
Sokostin rinteellä sijaitsevalle Jaurutuskurulle emme lähteneet enää kiipeämään ja päätimme palata takaisin Luirojärvelle. Luirojärvellä ystävällinen kämppäopas kutsui nokipannukahville, mutta päätimme vetäytyä telttaamme, kun alkoi jälleen sataa. Sadetta jatkuikin koko yön ja aamu valkeni pilvisen harmaana. Teltan kuivaamisessa sateisen yön jäljiltä meni oma aikansa ja irrotimme lisäksi sisäteltan ulkoteltasta, että se ei kastuisi.
Matka Luirojärveltä Lankojärvelle alkoi jo aiemmin tutuksi tulleella vesistönylityksellä. Kuljimme Luirojärven rantaa myötäillen Vasanlyömäpäiden ja Lupukkapään välistä kohti Padagovaa. Reitille osuu suoalueita ja maastossa oli paikoitellen todella märkää. Vaellussauvat olivat korvaamaton apu paikoitellen vaikeakulkuisessa maastossa. Upeita maisemia riitti ihasteltavaksi tällekin vaelluspäivälle. Kyllä meillä on uskomattoman kaunis ja suojelemisen arvoinen luonto!
Padagovan kohdalla ylitimme Palovanganjoen kahlaten. Padagovassa on ollut ennen silta, mutta se on purettu vuonna 2019. Tuo silta näkyy vanhemmissa kartoissa, mutta älä anna sen hämätä. Nyt Palovanganjoen yli kulkee selvästi erottuva kahlaamo ja joki oli siitä helposti ylitettävissä. Voimakkaamman virtauksen aikaan tilanne olisi todennäköisesti paljon haastavampi ja ylittäminen kahlaten voisi olla mahdotonta.
Ylityksen jälkeen matka jatkui Suomujokea seuraillen kohti Lankojärveä. Lankojärvelle päästäkseen vaeltajan on ylitettävä Suomujoki kahlaten tai vaihtoehtoisesti käytettävä kiertoreittiä Kotakönkään kautta. Me päätimme ylittää Suomujoen kahlaten, jos vesitilanne sen sallisi. Pääsimme turvallisesti vastarannalle, mutta jos ylitys ei olisi ollut mahdollista, niin olisimme palanneet takaisin Padagovalle ja vaeltaneet sitä kautta Kotakönkäälle. Nyt pääsimme jatkamaan matkaa Lankojärvelle.
Viivyimme Lankojärvellä lopulta kaksi yötä teltassa, koska seuraavaksi päiväksi oli luvattu jatkuvaa sadetta. Sadepäivä kului lähinnä päiväunia nukkuen ja seuraavana yönä olikin vaikeuksia saada unta, kuten arvata saattaa. Tällainen lepopäivä on mahdollista viettää, jos vaellusaikataulu ei ole liian tiukka. Lisäksi rinkassa kulkeva reissukaksio, eli teltta, mahdollistaa yöpymisen myös alkuperäisestä suunnitelmasta poikkeavissa paikoissa ja tuo vaeltajalle turvaa erämaassa. Lankojärvellä näimme lepopäivämme aikana joutsenia ja neljä kuikkaa.
Vaelluksemme viimeinen päivä valkeni edellisiä päiviä poutaisempana ja kirkkaampana. Aamutoimien jälkeen lähdimme kulkemaan kaunista Rautuojaa seuraillen kohti Rautulampea, koska olimme päättäneet paluumatkalla käydä katsomassa lähempää Rautulammen uusia tupia. Rinkka oli keventynyt reissun aikana, mutta askel oli raskas ja matka tuntui etenevän tuskastuttavan hitaasti. Lopulta Rautulammen tuvan katto kuitenkin tuli näkyviin tunturikoivikon takaa. Kylläpä olikin hienot uudet tuvat! Perinteistä tupa-arkkitehtuuria arvostavalle uudet tuvat voivat vaatia totuttelua, mutta itse pidin kovasti tupien valoisuudesta ja modernista ilmeestä. Kyllä näissä kelpaa majoittua.
Rautulammelta lähdimme hitaasti kiipeämään Raututuntureille ja tuntureiden ylityksen jälkeen kuljimme Niilanpään päivätuvan ohi Kiilopäälle. Tunturissa kävi voimakas pohjoistuuli, joka muistutti lähestyvästä talvesta. Viimeisiä kilometrejä kulkiessani tunsin suurta kiitollisuutta kaikesta kokemastani ja näkemästäni. Kyllä se on niin, että reissussa rähjääntyy, mutta mieli avartuu.