Retkiluistelu jäi haaveeksi

Aina kaikki ei suju suunnitelmien mukaan. Siitä sain muistutuksen marraskuisena sunnuntaipäivänä.

Etelä-Suomessa käydessäni kaivoin varastosta vanhat retkiluistimeni. Ne sellaiset, jotka kiinnitetään vaelluskenkiin. Olen pitänyt niistä enemmän kuin luisteluhiihtomonojen kärkiin kiinnitettävistä luistimista. Luistelutyylit eroavat hieman toisistaan, riippuen siitä, millaiset siteet sinulla on. ”Vaelluskenkämallissa” on koko kenkä kiinni luistimen terässä, kun taas hiihtomonoissa terä kiinnitetään vain kengän kärjestä. Jälkimmäisessä siis kantapää nousee terästä ilmaan ja mahdollistaa luisteluhiihtotyylisen liikkumisen jäällä. Mutta syy, miksi olen tykästynyt omiin retkiluistimiini on se, että niistä voi irroittaa terät ja kävellä pidempiäkin matkoja turvallisesti. Luistelumonot ovat hankalammat liukkaalla pinnalla.

Normaaliolosuhteissa ei retkiluistimilla tee oikeastaan mitään pohjoisimmassa Lapissa. Lunta alkaa sataa yleensä hyvissä ajoin jo loka-marraskuussa ilmojen viillennettyä. Ja lunta tulee yleensä ihan mukavasti jo ensimmäisistä sateista alkaen. Niin paljon, että vaikka pienimmät lammet ja järvet ovatkin saaneet jääpeitteen, on lunta on ehtinyt kertyä jo niin paljon, ettei luistimilla pääse mihinkään. Mutta tänä vuonna loppusyksy ja alkutalvi ovat olleet täällä pohjoisessakin yllättävän leutoja. Marraskuun alun vesisateet ja plussalle kivunnut lämpötila ovat sulattaneet järvien jäällä olevan lumen ja toiveissa on oivia luistelukelejä.

Parin päivän lämpimän jakson jälkeen toivotaan yöpakkasia. Yön pikku pakkanen jäädyttää järvijäillä olevat vesipinnat sileäksi luistelujääksi parhaiden kenttämestarien tapaan. Viime yönä elohopea tipahti juuri ja juuri nollan alle ja se tarkoitti sitä, että tänään olisi luistelupäivä. Aurinko nousi yhdeksän maissa ja aamupalan jälkeen pakkailin retkireppua Radio Suomen leppoista ohjelmaa kuunnellen. Iskelmää, juurimusaa ja poppia. Kolmen tunnin suosikkiohjelmat päättyvät puolenpäivän Kansanradioon, mutta silloin olin jo menossa jäällä. Tai ainakin minun piti viilettämän pitkin Kaamasen lampia ja järviä.

Tarkoitus oli pyöräillä lähistön eri lammille luistelemaan. Pyörä parkkiin, luistimet irti repusta ja kiinni vaelluskenkiin; lampi tai järvi haltuun ja takaisin tullessa edelliset hommat päinvastaisessa järjestyksessä. Olin kartalta katsonut valmiiksi puolenkymmentä lampea, joissa aioin piipahtaa. Siis jos luistin kulkisi ja keli pysyisi riittävän viileänä, eikä jää pehmenisi.

Tuumasta toimeen. Saavuin lähimmän järven rantaan ja kävelin jäälle. Tasaista ja yöpakkasen jälkeen riittävän kovaa luistelua varten. Etsin lähimmän kiven ja istuin sille. Kaivoin naskalit esiin ja irroitin luistimet repun kyljestä. Toisella puolella roikkui kirves, sillä tarkoitus oli luisteluretkien välissä pysähtyä evästauolle ja tehdä tulet; nauttia kuumaa juomaa ja paistaa makkarat.

Siteet ovat sopivat, onhan ne säädetty minua varten ja näillä samoilla vaelluskengillä olen edellisen kerrankin luistellut. Siitä on muistaakseni muutamia vuosia ja areenana keskiuusmaalainen retkiluistelupyhättö, Tuusulanjärvi. Laitan ensimmäisen luistimen jalkaan ja kiristän nilkan ympäri tulevaa, pikakiinnikkeellä varustettua irtohihnaa. Se on jo melko kireällä, mutta jatkan sen kiristämistä… mitä kireämmällä, sen tukevammalta luistin-kenkäyhdistelmä tuntuu. Kunnes kengän kantapään takaa kiertävä teräsvaijeri irtoaa luistimen kiinnikkeestä.

Katselen hetken irronnutta vaijeria ja totean, ettei sitä pysty korjaamaan ilman kunnon työkaluja. Pieni kirosana ja iso harmitus. Katselen kaihoisasti jäätyneelle järvelle, nappaan luistimet jäältä ja nakkaan repun selkääni. Nousen jäältä rannalle ja etsin paikkaa tulille. Sopiva löytyykin hieman ylempää rinteestä. Jätän reppuni ison juurakon luokse ja lähden etsimään maapuuta, mistä voisin tulet tehdä.

Löydän pari pientä, maatunutta tervaskannon palaa ja pilkon niistä tulipuut. Ulkoapäin multaiset ja märät puut ovat sisältä kovaa, kuivaa ja tuoksuvaa tervasta. Saksalainen kaverini innostui taannoin tervaksen tuoksusta niin paljon, että vei puun paloja ja lastuja mukaan kotimaahansa. Yhteisellä vaelluksella pohdimme, että tässä olisi oiva tuoksu metsien miesten partavedelle. Löytyisiköhän kysyntää?

Tuli syttyy ja alkaa nuolla keitinorren päässä roikkuvaa mustakylkistä pannua. Veistelen makkaratikun ja tökkään sen pystyyn turpeeseen. Se saa kypsyä siinä itsekseen veden kiehumista odotellessa. Yksinäinen lapintiainen pyrähtää paikalle ja istuuntuu viereeni. Liekö se seuraa vai ruokaa vailla, mutta lintu pyörii jonkun aikaa tulipaikalla. Kaadan kuumaa juomaa kuksaan ja haukkaan makkaraa. Otan mukavamman asennon tulen ääreen pehmeälle mättäälle. Nautin tulen lämmöstä, tervaksen tuoksusta ja rauhallisesta maisemasta vielä tunnin verran. Päivä alkaa hiljalleen hämärtää. Sammutan nuotion ja pakkaan reppuni. Harmitus rikkoontuneesta luistimesta on jo haihtunut nuotiosavun mukana.

Seuraaviksi päiviksi on luvassa jälleen plussakeliä ja jopa vesisadetta, mutta keskiviikkona pitäisi kirkastua ja pakastaa. Yritän siihen mennessä saada luistimet kuntoon ja suunnistaa paremmalla tuurilla uudelleen lähilammille. Epäilen, etteivät luistelukelit jatku kovin pitkään täällä pohjoisessa.