Liukulumimies nähty Lapissa

Lapsuudesta muistan, kuinka Pekka Puupää ja Pätkä olivat salaperäisen lumimiehen jäljillä. Armand Lohikosken ohjaama mustavalkoinen elokuva ja varsinkin siinä esiintyvä parimetrinen lumimies oli niin pelottava, että oli siirryttävä seuraamaan elokuvan tapahtumia olohuoneen sohvan taakse. Suomen Filmiteollisuuden vuonna 1954 valmistunut elokuva on kuvattu Kilpisjärven tuntureilla ja matkailuhotellissa. Siinä esiintyvät perus Puupää-kolmikon (Pekka, Pätkä ja Justiina) myös Olavi Virta, Anneli Sauli ja Åke Lindman. Pekka ja Pätkä kaatuilevat suksilla Saana-tunturin rinteillä kuin meikäläinen konsanaan. Katso leffan hauska traileri.

Tällä kertaa en ole lähdössä metsästämään lumimiestä, vaan kadotettua hiihtotaitoani. Omasta talvisesta seikkailustani Kilpisjärven suurtunturien maastossa ei ole kulunut ihan yhtä kauaa kuin Puupäiden, mutta parisenkymmentä vuotta kuitenkin. Kymmenisen päivää kestäneen, keväisen hiihtovaelluksen tunnelmiin pääset tästä. Tuon reissun jälkeen hiihtäminen jäi oikeastaan kokonaan. En ollut hiihtoniilo ennen tuota reissua, ja vielä vähemmän sen jälkeen.

Tälle talvelle olen heittänyt itselleni haasteen. Ota itseäsi niskasta kiinni ja palauta lumessa liikkumisen taidot. Siihen täällä Inarin Kaamasessa on hyvät mahdollisuudet, sillä normaalina talvena lunta riittää 6-7 kuukautta, marraskuulta ainakin huhtikuun lopulle. Omin voimin tapahtuva lumessa liikkuminen tulee tarkoittamaan hiihtämistä ja lumikenkäilyä, ainakin.

Alkutalven ensimmäisiksi menopeleiksi valitsen liukulumikengät tai oikeammin karvapohjasukset. Olen tuumaillut, että surkealla hiihtotekniikalla (ja myös -kunnolla) varustetulle harrastajalle tämän tyyliset sukset olisivat hyvä valinta. Kotimaista alkuperää olevien suksien valmistaja lupailee, että ”karvapohjasukset ovat erittäin helppo ja huoleton tapa liikkua ja nauttia luonnosta. Sukset toimivat luonnossa liikkujilla, ammattikäytössä, vaelluksilla, metsästäjillä ja lähimäkien hauskanpito- ja kuntoiluvälineinä. Karvapohjien kanssa teet itse omat latusi”. Jopas, kuulostaa lähes täydelliseltä meikäläisen tarpeisiin, vaikken taida yltää esittelyvideon taiturismaiseen puuterilaskuun.

Vajaan puolentoista metrin mittaiset ja lähes viisitoista senttiä leveät liukulumikengät ovat kuin kaksi jättimäistä Eskimo-jäätelöpuikon tikkua. Muistatteko, niitä puisia mistä rakennettiin hiekkalaatikolla linnakkeita ja vaikka mitä? Liukulumikengissä tosin kärkeä on hivenen taivutettu ylöspäin. Suksissa on teräskantit ja pohjassa kiinteä nousukarva, josta siis nimi suksille. Suksi ei tarvitse voitelua ja nousukarva auttaa ylämäkeen hiihtäessä.

Suksien siteet ovat reilun kokoiset ja ilmeisesti käyvät lähes kaikenlaisten jalkineiden kanssa. Siteiden kiinnitysmekanismi on kätevä ja suksien kiinnittäminen onnistuu helposti yhdellä hanskakädellä. Vaelluskenkien sijaan laitan jalkaani perinteiset huopakumpparit, sillä pakkasta on reilu viisitoista astetta. Keli on sen verran viileä, että puen päälleni Kaamasen kansallispuvun. Retrohenkinen haalari on taatusti riittävän lämmin kaamoksen hiihtoreissulle.

Metsässä on parisenkymmentä senttiä lunta ja siirryn sieltä hiihdonomaisesti järven jäälle. Jäällä on puuterilunta reilu kymmenen senttiä ja liikkuminen on helppoa. Leveän suksen päällä olo on luottavaisen tukeva, vaikka huopakumppari ei se ihan paras hiihtojalkine olekaan. Pysähtelen ajoittain ihailemaan kaamoksen sävyjä. Taivas värjäytyy pastellin, hennon siniseksi ja punaiseksi. Jänis on myös hypännyt metsästä jäälle. Tuoreet lumikenkien jäljet seuraavat rantaviivaa. Tuossa se on pysähtynyt jään päälle kurottavan puunrungon alle, kunnes on jatkanut matkaa. Hieman kauempana jäniksen jäljet risteävät ketun jättämän helminauhan kanssa. Jälki on vanhempi, jo tuulen hieman pyyhkimä.

Kierrän keskemmälle järveä tulevan niemenkärjen ja nousen sen jälkeen pienelle suolle. Suon kumpareet ovat jo jähmettyneet ja satanut lumi on tasoitellut maastoa. Liukulumikenkä liukuu mukavasti, vaikka välillä lumi upottaakin jonkin verran. Vettä ei kuitenkaan nouse hiihtouralle. Suolta maasto nousee loivasti mäntymetsään. Nousu ei ole kuitenkaan kovin jyrkkä, mutta suksen pohjassa olevista nousukarvoista on apua. Jatkan ylemmäksi metsään ja etsin sopivaa tulistelupaikkaa. Männikön oksissa roikkuu paljon luppoa, porojen herkkua.

Siirryn pienelle aukiolle, missä on pari suurta, maahan romahtanutta keloa. Heitän Jääkäri-repun selästäni, jätän sauvat siihen ja lähden kirves kädessä etsimään sopivaa tervaskantoa. Liukulumikengillä liikkuminen onnistuu hyvin myös ilman sauvoja ja lähistöltä löytyy lumesta törröttävä ohut kanto. Pyyhkäisen sen päältä lumet pois ja vuolen kirveellä siitä hieman pilkkeitä. Osa kannosta on jo lahonnutta puuta, mutta sen sisin on edelleen kovaa ja kuivaa tervasta.

Kaivan kahvipannun repusta ja täytän sen lumella. Tuli nuolee jo mukavasti tervaskannon kylkeä ja laitan pannuni orrelle tulen ylle. Ei mene kovin kauaa, kun vesi kiehahtaa ja kaadan kuumaa juomaa kuksaan. Istuskelen jonkun aikaa suuren männyn juurella ja nautiskelen eväistäni. Nojaan puun runkoon ja tuuli pudottolee hieman lunta puiden oksilta. On aika sammuttaa nuotio ja lähteä paluumatkalle.

Kaamospäivän valoisa parituntinen alkaa olla ohitse ja hämärä laskeutuu järvelle. Seurailen omia jälkiäni takaisinpäin ja suksi luistaa mainiosti jo kertaalleen avatulla ladulla. Kiire ei ole mihinkään ja pysähtelen välillä ihailemaan hiljaista ja rauhallista maisemaa. Kuun puolikas nousee metsän takaa ihmettelemään touhujani. Muistelen taannoista Urho Kekkosen kansallispuistoon tekemääni reissua. Olisipa minulla silloin ollut tällaiset liukulumikengät. Marras-joulukuun lumisissa maisemissa tarpominen ja rämpiminen olisi ollut huomattavasti helpompaa ja mukavampaa.