Uudenvuoden kaamosvaellus Ounastuntureilla

Haaveissani oli lähteä hiihtämään sydäntalven Lappiin, mutta yksinään en kuitenkaan tohtisi. Kuin sattumalta huomasin Karu Arcticin Jennin ilmoituksen kaamosajan hiihtovaelluksesta Pallas-Yllästuntureiden kansallispuistoon. Juuri silloin, kun luonto uinuu ja hiljaisuus on melkein käsin kosketeltavissa sekä taivaanranta hohkaa talven kauniista pastelliväreistä. Ja päästä viettämään uudenvuodenvaihde keskelle ei mitään, Lapin tuntureille täydelliseen rauhaan.

Ja voin kyllä sanoa – miljoonien tähtien katselu aattoiltana erämaasaunanraikkaana kirpeässä pakkassäässä, oli kaunein hetki tähän astisessa elämässäni. Se hetki riipaisi syvälle mieleen, jättäen ikimuistoisen kokemuksen, jonka suljin visusti talteen tunturituulen huminassa, syvälle sydämeeni.

Vaelluksen lähtöpäivänä kokoonnuimme Hetan kylällä Enontekiöllä. Matkaan viiden yön vaellukselle meitä lähtisi kolme urhoollista naista. Minä, Rovaniemeltä saapunut Kati ja oppaamme Jenni, joka asuu Norjassa. Päivän aloitimme ahkioiden pakkaamisella ja jaoimme yhteiset varusteet, kuten lumilapiot ja keittimet. Varustautumisen tärkeys korostuu erityisesti talvivaellukselle lähtiessä, kun pitää huomioida eri sääolosuhteet.

Meidän kuuden päivän vaelluksen aikana lämpötila vaihteli nollasta miinus neljääntoista asteeseen. Kova tuuli lisäsi luonnollisesti pakkasen purevuutta ja saimme myös kunnolla päivien aikana lunta niskaamme.

Itse pähkäilin jonkin verran varusteita mitä ottaa mukaan, sillä tämä oli ensimmäinen pitkä talvivaellukseni. Tosin osan öistä vietimme varaustuvissa, mikä helpotti huomattavasti myös henkistä valmistautumista. Odotin kyllä telttaöitäkin innolla, mutta onhan tuvissa oma lämpöinen tunnelmansa. Ahkion pakkaaminen oli kätevää, ja minulla kulki kaikki varusteet kolmessa 35 litran kuivasäkissä sekä ruuille oli oma kassi.

Makuupusseja oli kaksi, untuva ja päälle lisälämmöksi kuitupussi. Alustana käytin paksua solumuovia sekä lampaantaljaa. Taljan olen todennut todella lämpimäksi vaihtoehdoksi. Kaikki termarit kulkivat myös ahkiossa ja selkärepussa pidin taukovaatteet ja pienet tilpehöörit.

Kun olimme saaneet pakattua, kävimme kaupasta vielä hakemassa yhteiset uudenvuoden herkkuruuat ja söimme lounaan ennen lähtöä.

Lähtöpäivän keli oli kerrassaan hyvä, selkeä ja muutama pakkasaste. Suuntana meillä oli noin seitsemän kilometrin päässä sijaitseva Pyhäkeron autiotupa, jonka alueelle pystyttäisimme teltat ensimmäiselle yölle. Lähtötunnelmat itselläni olivat jännittyneet, sillä seuraaviksi päiviksi oli luvattu sakeaa lumipyryä. Lähdin kuitenkin matkaan turvallisin mielin, sillä olihan meillä mukana kokenut eräopas Jenni.

En ollut aiemmin vetänyt ahkiota perässäni, sillä olin tehnyt vain rinkkavaelluksia suksilla. Tasaisella ahkion veto ei erityisemmin tuntunutkaan raskaalta, mutta nousuissa ja umpihangessa sen kyllä huomasi! Ja niitähän meillä tulevien päivien aikana riittäisi.

Toisinaan ajattelin, ettei tässä touhussa ole mitään järkeä, mutta toisaalta, kuinka palkitseva olo olikaan nousun päällä upeissa maisemissa tai illalla leirissä raskaan päivän jälkeen.

Siinä lienee tämänkin lajin koukuttavuus.

Pyhäkerolle saavuimme alkuillan hämärässä. Pystytimme teltat ja oma taiteenlajinsa tuokin oli, kun lunta alkoi olla lähemmäs metrin verran jalkojen alla. Huomasin konttaustyylin olevan paras tapa tällä kertaa. Kun oma teltta oli pystytetty, oli vallan ihanaa kellahtaa hetkeksi pitkälleen ja napata pala suklaata.

Kovin kauaa ei silti tohtinut lepäilemään jäädä, sillä vielä oli illalle puhdetta lumien sulattamisen muodossa sekä tietysti ruuan valmistusta. Telttailtoihin olin varannut helpot ”lisää vain vesi” pussiruuat. Tuvissa valmistin sitten hieman paremmat sapuskat. Voileipiä olin myös valmiiksi tehnyt kymmenkunta matkaan mukaan. Huomasi kyllä, että energiankulutus on huomattavasti suurempi kuin kesävaelluksilla.

Ensimmäinen yö sujui teltassa mukavasti, ja lämpimästi. Pakkasta ei edelleenkään ollut kuin muutama aste, mutta lunta olivat teltat päällensä yön aikana saaneet. Aamulla keiteltiin jälleen päivän vedet sekä laitettiin lounaat valmistumaan ruokatermokseen.

Päivän reittinä oli talvireitti Pyhäkerolta Sioskurulle. Kelkalla tosin reittiä ei vielä tähän aikaan vuodesta ollut ajettu, joten saimme tosiaan ähkiä eteenpäin syvässä hangessa.

Suorempi reitti olisi mennyt Haaravaaran kurun lävitse, mutta koska lumivyöryriski oli olemassa, kiersimme kurun suosiolla. Tämä siis toi reittiimme muutaman lisäkilometrin ja harha-askeleenkin, mutta onneksi vain hetkeksi. Oli hienoa seurata Jennin varmaotteista opastusta, kun hän pilkkopimeässä löysi reitin perille tunturimaastossa tuvalle. Tästä sain runsaasti itsekin oppia eräopasopiskelijana.

Päivä oli tosiaan pitkä – ja raskas. Lunta oli todella paljon, ja sitä tuiskutti koko ajan lisää ja tuuli oli mahtava. Viimein yli kahdeksan tunnin hiihtämisen jälkeen saavuimme Sioskurulle. Tämän yön saimme nauttia vuokratuvan lämmöstä ja petipaikoista. Teltan pystyttäminen pitkän päivän jälkeen olisi varmasti koetellut, mutta näissä olosuhteissa, sitä saa aina kummasti lisävoimaa juuri niinä hetkinä kuin sitä tarvitsee.

Kati päätti kuitenkin tässä kohtaa jäädä tuvalle lepäämään vielä pariksi yöksi, sillä aikaa kun me jatkaisimme matkaa seuraavana päivänä Hannukurulle. Onkin erityisen tärkeää tunnistaa omat rajansa kun seikkaillaan erämaaolosuhteissa. Itsekin huomasin seuraavana päivänä kehon (ja mielen) kolotukset pitkän päivän suorituksesta.

Sen verran jouduimme muuttamaan suunnitelmia, ettemme jatkaisikaan Hannukurulta Rautuojalle, vaan palaisimme samaa reittiä takaisin. Muutoksiin onkin aina hyvä varautua vaellusreissuilla, ja aina edetä tilanteen vaatimalla tavalla.

Vuoden viimeinen päivä valkeni kirkkaana ja kirpeänä. Tuntui, että vihdoin näki minkälaisissa mahtavissa maastoissa oikein hiihdimmekään. Nautin aamun kirpeydestä ja odotin innokkaasti päivän reittiä, mikä kulkisi avotuntureita pitkin Hannukurulle. Kiitollisena, miten luontoäiti soi meille näin kauniin päivän juuri tänään.

Lähdimme liikkelle ahkiot perässä ja alkuun meillä oli kohtalaisen pitkä nousu. Eteneminen tuntui raskaalta mutta saapuessamme tunturin laelle, oli tuuli kovettanut pohjaa, joten hiihtäminen alkoi keventyä. Pysähdyimme ainakin tuhannesti ihailemaan kauniita Lapin maisemia vaikka viima oli hurjan kylmä. Hiihdimme hiljaisuudessa vaipuen omiin ajatuksiimme, keskittyen olemaan läsnä tässä hetkessä.

Kuusi tuntia hiihdettyämme, saavuimme Hannukurun vuokratuvalle. Olimme kaksistaan suuren suuressa tuvassa, mutta autiotuvan puolella oli jokunen seikkailija myös.

Saunan oli joku ennättänyt jo lämmittämään, joten pääsimme suoriltaan erämaan löylyihin. Oloni oli autuas heittäessäni ensimmäiset löylyt ja saadessani peseytyä muutaman päivän hiihtelyn jälkeen. Kävimme vuorotellen viilentymässä saunan terassilla, ihaillen samalla tähtitaivasta täydellisessä hiljaisuudessa. Olimme molemmat kiitollisia omien unelmiemme toteutumisesta.

Myös hiihtotoverimme Kati kertoi yhden haaveensa täyttyneen, saadessaan viettää vuodenvaihteen hiljaisessa Sioskurun tuvassa aivan omassa rauhassaan.

Saunan jälkeen valmistimme uudenvuoden herkkuaterian. Meillä oli ristikkoperunoita, nakkeja ja lihapullia sekä salaatteja. Melkoisen ähkyn saimmekin aikaan, kun energiavajeessa innostuimme syömään kunnolla. Kovin kauaa emme hereillä ruokailun jälkeen enää jaksaneet, vaan sikeästi nukuimme siinä vaiheessa, kun uusi vuosikymmen alkoi.

Aamulla oli ihana herätä hyvin levänneenä. Vietimme rauhallisen aamun ja lähdin hiihtämään itsekseni lähimaastoon ja nautin olostani luonnon rauhassa. Minusta tämä oli paras tapa viettää vuoden vaihtumista, kaukana ilotulitteiden räiskinnästä sekä ihmispaljoudesta. Nautin olla hiljaisuudessa.

Alkuillasta palasimme Sioskurulle, ja totesimme olevamme onnellisia retkiläisiä muuttuneista suunnitelmista huolimatta. Tästä oli upea jatkaa viimeiselle pitkälle etapille.

Viidentenä aamuna keli jälleen muuttui hurjasti. Lumisateet palasivat ja ilma lauhtui. Koska emme päässeet Rautuojalle telttayöhön, emmekä halunneet yöpyä toistamiseen Pyhäkeron pihapiirissä, päätimme hiihtää kokonaan pois kansallispuiston alueelta, ja yöpyä jokamiehen oikeuksin vapaasti metsässä. Hiihdimme itseasiassa lähelle Hetan kylään, josta meillä oli enää vain muutama kilometri viimeiselle päivälle.

Illan hämärissä löysimme paikan, johon pystytimme viimeiseksi yöksi teltat. Tuuli puhalsi kovaa ympärillä, mutta tuulen huminaan oli jälleen ihana vaipua uneen. Mielessä pyöri viime päivien koetut elämykset. Aamulla olo tuntui haikealta, mutta toisaalta kotiinkin oli jo ikävä. Ennen viimeistä hiihtopätkää jaoimme toisillemme unohtumattomat hetket ja kokemukset, jotka saimme tältä kauniilta kaamosajan vaellukselta.

Kiitos Jenni opastuksesta halki talvisen erämaan ja Kati sinun rohkeudestasi lähteä mukaan.