Revontuliopas yksinretkellä

Laskin repun koskemattomaan lumihankeen, sammutin otsalampun ja tähyilin taivaalle. Näin pimeydestä huolimatta vain kaksi tähteä - loput olivat pilvikerroksen peitossa. Revontuliakaan oli siis turha yrittää vielä bongata. Siellä ne kuitenkin jo olivat, niin aktiivisina että pilvetkin sävyttyivät vihreiksi.

Tammikuun alun kaamokseen oli luvattu G1-tason magneettikentän myrsky. Tämä tarkoittaa, että Etelä-Suomessa asti voi lähteä kuvaamaan hyvällä kelillä. Inarissa luvassa olisi siis koko yön kestävä vaikuttava näytös, jollaisia en tohtisi missata.

Sääennusteita ja pilvikarttoja tutkittuani olin päättänyt lähteä Riutulaan Kettulammen laavulle 10km päähän kylältä. Kirkkaalla kelillä harvaan asutun Inarin vähäinen valosaaste ei juuri haitannut paljon lähempänäkään kylää, mutta matalista pilvistä oranssi keinovalo heijastuisi huomattavasti kauemmas.

Pienen ajo- ja kävelymatkan jälkeen istuin siis laavulla ja laskin tähtiä edelleen yhden käden sormilla. Otin pari kuvaa lähes tasaisen vihreästä taivaasta kuin varmistuakseni siitä, että kärsivällisyys kannattaisi.

Söin odottaessa ensimmäisen eväsleivän ja hörpin höyryävää pakurisitrusteetä lämpimikseni.

Olin kuvannut revontulia jo yli kuusi vuotta, joten tiesin hätäilyn olevan turhaa. Valot ilmaantuvat jos niin haluavat. Silti koskettelin kameraa malttamattomana. Edellisistä näyttävistä revontulista oli jo aikaa. Auringon aktiviteetti oli lähellä minimiään ja lisäksi alkutalvi oli ollut kovin harmaa. Vähintään pieniä vilauksia yötaivaan loimuista voi nähdä useita kertoja viikossa, mutta kuvausmahdollisuudet kunnon näytökselle olivat joskus harvemmassa.

Vihdoin pilviharson takana alkoi näkyä tarkempia muotoja suoraan yläpuolellani. Asetin kameran kuvaamaan timelapse-videota ja kellahdin sen viereen nauttimaan näystä. Vielä lukemattomien kertojenkin jälkeen revontulten näkeminen sai aikaan tyytyväisiä äännähdyksiä ja innostusta. Näin jo valmiiksi mielessäni pitkän vihreän juovan kiemurtelemassa lopullisella videolla, mikä aiheutti lisää hymyilyä.

Talvikuvauksissa kylmältä suojautuminen on tärkeää, sekä kuvaajan että kameran kannalta. Linssin huurtumista estää - tai ainakin hidastaa - sen alle kiinnitetty kädenlämmitin, ja jalustaan teipattu tuhti varavirtalähde korvaa kameran omat akut vaikka aamuun asti. Itsekin olisin huolellisen kerrospukeutumisen ansiosta viihtynyt pitkäänkin hangessa, mutta video tuli valmiiksi ja länsitaivas syttyi täyteen liekkiin, joten kiiruhdin vaihtamaan kuvauspaikkaa.

Kaaret ja silmukat kieppuivat taivaalla pyörryttävää tahtia. Liike oli niin vauhdikasta, että nopeutettu timelapse-video ei toimisi, joten vaihdoin kamerani reaaliaikaisen videokuvan moodiin. Hetken säntäiltyäni näytelmä päättyi yhtä nopeasti kuin oli alkanutkin. Raot pilvikerrosten välissä menivät nekin taas umpeen.

Istuin taas hangelle tonkimaan kauraleipiä eväsrepustani.

Runsaiden pilvien höystämänäkin olin tyytyväinen näkemääni. Sain jälleen kerran muistutuksen siitä, miksi nautin niin paljon yökuvauksesta ja lumihangessa tarpomisesta otsalampun valossa Inarin metsissä ja vaaroilla. Toivoin, että myös muistikortilta löytyisi jotain käyttökelpoista kotona.

Alun perin talven suunnitelmiini oli kuulunut vastaavien retkien tekemistä ja revontulikuvauksen opettamista turisteille. Ymmärrettävistä syistä vuosi sitten aloittamani opastukset kärsivät tänä talvena kuitenkin akuutista asiakaspulasta. Se ei kuitenkaan haitannut. Mikään ei estänyt tekemästä samaisia retkiä omaksi iloksi.

Sääennusteet väittivät, että olisi jo aika luovuttaa ja lähteä kotiin, mutta tiesin kokemuksesta pilviennusteiden olevan usein väärässä. Minulla ei ollut vielä kiire. Seuraavaa näytöstä kannattaisi odottaa.