Lumikenkäretki jäiseen luolaan - Halosen uuni Kuusamossa
“Etsi sinä tuolta, niin minä katson tämän seinämän.”
Osittain lumen peittämä kallioseinä nousi korkealle edessämme. Kartan mukaan jossakin näillä main piti sijaita hakemamme luolan suu, mutta missään ei näkynyt merkkejä sisäänkäynnistä. Saamiemme ohjeiden mukaan luolan oviaukko ei ollut talvellakaan lumen peitossa, mutta paksuja tuulen kasaamia kinoksia silmäillessä en ollut asiasta niin varma. Lisäohjeiden mukaan luolasta oli myös helppo kävellä ohi ilman tarkkoja koordinaatteja.
Kyseinen luola oli Säkkilässä eli Pohjois-Kuusamossa sijaitseva “Halosen uuni”. Perimätiedon mukaan luola sai nimensä muutama sata vuotta aiemmin erään Halosen polttaessa kaskea niin huolimattomasti, että metsä sekä naapureiden rakennukset paloivat siinä samassa.
Kyläläiset päättivät että Halosen olisi syytä muuttaa muualle, ja pikaisten neuvotteluiden jälkeen myös Halonen itse totesi tämän olevan turvallisinta. Mies löysi pian uuden kodin luolasta, ja piti itseään hengissä metsästämällä ja kalastamalla. Halosen uuniksi paikka nimettiin luolasta nousevan nuotion savun vuoksi.
Ilman savua tai jo mainittuja tarkkoja koordinaatteja, saati aiempien vierailijoiden jälkiä, Halosen pakopaikkaa ei kuitenkaan näkynyt. Hajaannuimme matkakumppanini kanssa tutkimaan kalliota eri suunnista.
Olimme lumikenkäilleet Halosenvaaralle Ryötingintieltä. Loivalta eteläpuolelta oli laelle vain muutaman kymmenen metrin nousu. Tämä ei juuri nostanut hikeä pintaan syvälle upottavasta puuterilumesta ja varovaisesti lämmittävästä kevätauringosta huolimatta. Alkumatkan metsäautotie oli 70cm paksun koskemattoman hangen peitossa. Kukaan ei ollut kulkenut siitä lumikengilläkään ainakaan viikkokausiin, jos koko talvena.
Itse metsä ei sitten ollutkaan yhtä koskematonta, vaan hakattu kahtena surullisena kaistaleena kymmenien hehtaarien alueelta vaaran molemmin puolin. Emme antaneet sen häiritä, vaan pujahdimme jäljellä olevaan kuusikkoon, jossa puista pudonnut lumi oli pakkautunut paljon tiiviimmäksi kävelyalustaksi.
Retkikartta päätti temppuilla kännykässä jonkin aikaa, mistä aiheutuneen pienen kiertoreitin jälkeen laskeuduimme koillisrinnettä alas kallion luo, jossa retken määränpää tiettävästi sijaitsi. Lupaavin luolamainen varjo pystysuorassa kivessä häämötti kaarevan seinämän toisessa reunassa, mutta kiipesin ensin lähimmän kallion luo, sulkeakseni sen pois laskuista. Yllätyksekseni Halosen uuni löytyikin heti!
Luolan suu on ryömimiskorkuinen, eikä suositeltavaa ahtaan paikan kammoisille. Jo parin metrin jälkeen kammio kuitenkin avartuu niin suureksi, että sisällä mahtuu hyvin seisomaan. “Olohuoneesta” luola jatkuu taas syvemmälle, nousten kapeana tunnelina eteenpäin.
Luolan takaosa näytti niin ei-kutsuvalta, että jätimme sinne ryömimisen rohkeammille kävijöille. Varsinkin kun taskulampun keilaan osunut sammakko yllätti läsnäolollaan niin, että luolassa kaikui pieni kiljahdus - ei välttämättä omani. Matelija oli tullut ulkoilman pakkasta pakoon luolan lempeään nollakeliin horrostamaan.
Putoava vesi oli muodostanut pari jäästalagmiittiakin koristamaan sisäänkäyntiä.
Halosen uunilla on varmasti ollut aikoinaan monia muitakin, jo kauan sitten unohtuneita nimiä. 60-luvulla sieltä nimittäin löytyi kivikautinen työkalu. Kammio on tarjonnut turvallisen kodin monille muillekin ihmisille ja perheille vuosituhansien aikana. Nykyajan lyhytaikaisemmista asukeista kertoivat sisällä poltettujen kynttilöiden ja nuotion jäänteet, sekä jonkun useita vuosia aiemmin jättämä pressu.
Näin talviaikaan luolan huomattavin ominaisuus on sen katto, johon on muodostunut miljoonien kauniisti kimaltelevien jääkiteiden kerros. Häkellyttävien geometristen muotojen palapeli ihastutti säihkeilyllään, mutta herätti saman tien myös huolestusta hauraudellaan. Sisään ryömiessä hileitä putosi alas pienestäkin kosketuksesta, ja jo muutaman minuutin läsnäolomme ja hengityksemme tuntui lämmittävän kattoa niin, että siitä alkoi pudota pieniä sulavia kiteitä kuin hiljaa leijailevia lumihiutaleita.
Päätimme muuttaa suunnitelmaa ja poistua syömään eväitä sittenkin ulkoilmassa. Kristallikerros ei selvästi kestäisi pitkäaikaista tai runsasta vierailua. Vastuulliseen retkeilyyn kuuluu luonnon jättäminen samaan kuntoon kuin tullessa, joten retkikeittimen käyttö, kynttilöiden polttaminen tai yöpyminen ei olisi tähän vuodenaikaan järkevää toimintaa.
Kesä- ja syysretkiin luola sopiikin paremmin, myös saavutettavuuden kannalta.
Aurinko oli jo laskussa ja majapaikan sauna odotti, joten söimme eväät ja hörpimme runsashunajaiset teet pikaisesti ennen paluumatkaa. Saunan jälkeen Ajakan Taikan emäntä loihti vielä sellaisen kolmen ruokalajin illallisen, etten muista eläissäni syöneeni vastaavia herkkuja. (Koronarajoitusten aikaan, itse ravintolan ollessa kiinni, ruoat tarjoillaan turvallisesti suoraan huoneeseen, mikä oli fine dining -kokemuksena jo itsessään melko eksoottinen.)
Suosittelen Ajakkaa lämpimästi, mikäli alueella joskus pääsee liikkumaan.
