Keväthangilla Urho Kekkosen kansallispuistossa
Hiihtovaellus pohjoisen keväthangilla oli ollut suunnitelmissa jo kahtena edellisenä talvena. Kummallakin kerralla vaellussuunnitelmat oli tehty hyvissä ajoin ja tarvittavat valmistelut tehty, mutta kummallakaan kerralla en olosuhteiden vuoksi päässyt kovasti odottamaani reissuun. Harmitti todella, mutta sellaista sattuu. Keväthangilla vuosimallia 2021 oli tarkoitus toteuttaa tuo odottamani hiihtovaellus Urho Kekkosen kansallispuistossa.
Suunnitelman mukaan hiihtovaelluksen lähtö- ja paluupisteenä toimisi Kiilopään tunturikeskus ja vaellusreitti kulkisi Niilanpään, Suomunruoktun ja Tuiskukurun kautta Luirojärvelle. Takaisin Kiilopäälle oli alkuperäisen suunnitelman mukaan ollut tarkoitus hiihtää Lankojärven ja Rautulammen kautta, mutta Rautulammen alueella 22.3.2021 aloitetut uuden tuvan rakennustyöt estivät tämän suunnitelman toteuttamisen. Lisäksi olematon tai vähäinen hankikanto asetti omat haasteensa reittisuunnitteluun. Ahkion kanssa on työlästä tai jopa mahdotonta kulkea upottavassa hangessa.
Todennäköisesti olisi siis turvauduttava varasuunnitelmaan ja paluureitti kulkisi jo menomatkalta tutuissa maisemissa Tuiskukurun, Suomunruoktun ja Niilanpään kautta Kiilopäälle. Suunnitelman mukaan 29.3. - 3.4.2021 välinen aika tulisi vietettyä tunturimaisemia ja kynttiläkuusikoita ihaillen. Suunnitelmiin on aina hyvä jättää varaa yllättäville muutoksille, koska kaikenlaista voi sattua.
Hiihtovaelluksemme ensimmäinen päivä valkeni harmaana ja tuulisena, mutta sateettomana. Lämpötila oli vain niukasti plussalla. Edellisenä iltana olimme jo saapuneet Kiilopäälle ja yöpyneet hotelli Niilanpäässä. Aamiaisen jälkeen oli aika pakata ahkiot loppuun, tehdä viimeiset varustesäädöt ja käydä kirjoittamassa reittisuunnitelma tunturikeskus Kiilopään vastaanotosta löytyvään turvallisuuskansioon. Sitten oli aika laittaa sukset jalkaan ja aloittaa hiihtovaellus Urho Kekkosen kansallispuistossa.
Suuntasimme kulkumme kelkkauraa pitkin kohti Niilanpään päivätupaa ja siitä edelleen kohti Suomunlatvaa ja lopulta Suomunruoktulle, joka olisi hiihtovaelluksemme ensimmäinen leiripaikka. Tuuli alkoi yltyä heti, kun nousimme tunturinrinnettä ylös ja pois tunturikoivikon suojista. Emme poikenneet lainkaan Niilanpään päivätuvalle vaan jatkoimme matkaa vastatuulessa ja vastamäkeen yli Raututuntureiden siten, että meistä katsottuna oikealle puolelle jäi Teräväkivenpää ja Kopsuspäät. Tunturipaljakalla lunta ei ollut paikoin juuri lainkaan ja suuret kivet pilkottivat ohuen lumipeitteen alta.
Kelkkauralla hiihtäminen sujui melko vaivattomasti, mutta uralta ei voinut poiketa sivuun, koska hankikantoa ei kelkkauran vieressä ollut nimeksikään. Kelkkauraa seuraillen lasketeltiin ahkioinemme kohti Suomunlatvan laavua, jossa pidimme lounastauon. Lounastauon jälkeen matka jatkui jokiuomaa seuraillen Suomunruoktulle. Suomunruoktulle saapuessamme saimme lämpimän vastaanoton kuukkeleilta ja pohjantikalta, jotka lennähtivät paikalle kuin tervehtiäkseen. Tarjosin kuukkeleille kädestäni pähkinöitä ja riemukseni rohkein yksilö tulikin niitä hakemaan. Hienoja lintuja kerrassaan!
Seuraava aamu Suomunruoktussa oli lumisateinen. Aamiaisen ja leirin purkamisen jälkeen oli aika jatkaa matkaa kohti Tuiskukurua. Matkaa oli edessä 15 km. Suksi liukui kevyesti uudella lumella täyspitkistä nousukarvoista huolimatta, tai ehkä juuri siksi, ja nousut sujuivat nousukarvojen ansiosta kohtuullisen helposti. Reissukaverilla oli vaikeampaa tutun polvivaivan kanssa.
Reittimme kulki kynttiläkuusikoissa ja mäntyvaltaisilla kankailla ylöspäin kohti Vintilätunturin kupeita. Lunta satoi koko ajan enemmän tai vähemmän ja maisema oli väritykseltään vaihtelevasti jotakin valkoisen ja harmaan väliltä. Tunturikoivikosta Vintilätunturin rinteiltä avautuu näkymät Nattasille ja yllättäen sää hieman kirkastuikin tarjoten upeat maisemat. Tuiskukurulle saavuttiin hyvissä ajoin ennen pimeän tuloa. Pihapiirissä ei ollut ainuttakaan telttaa omamme lisäksi ja autiotuvassa yöpyi vain yksi vaeltaja. Illalla tuuli yltyi ja taivas kirkastui siten, että ennen nukkumaan menoa näkyi kirkasta tähtitaivasta.
Yöllä oli alkanut jälleen sataa lunta ja räntää voimakkaiden tuulenpuuskien ryydittämänä. Havahduin yöllä muutamia kertoja siihen, kun teltan päälle kerrostunut lumi valui kahisten pois. Aamutoimien aikana pohdimme päivän hiihtosuunnitelmaa eli jatkaisimmeko Luirojärvelle alkuperäisen suunnitelman mukaan, jäisimmekö toiseksi yöksi Tuiskukuruun vai hiihtäisimmekö jo takaisin Suomunruoktuun. Puuskittainen tuuli oli edelleen voimakasta ja lumisade jatkui. Päätimme jäädä toiseksi yöksi Tuiskukuruun ja edellisen yön perusteella päädyimme pystyttämään telttamme toiseen kohtaan autio- ja vuokratuvan pihapiirissä. Autiotuvan lämmössä kuivattelimme monojamme ja muita varusteita, mutta muuten päivä kului lähinnä teltassa suojassa tuulelta ja lumisateelta. Kaukana kaupunkielämän tarjoamista mukavuuksista on järkevää toimia luonnon ehdoilla ja suojautua tarvittaessa haastavilta sääolosuhteilta.
Tuiskukurussa ei ollut keväästä tietoakaan, kun aamu valkeni. Edelliseltä kahdelta päivältä tutuksi tullut lumisade jatkui edelleen, mutta tuuli oli tyyntynyt. Edellisenä päivänä olimme pyöritelleet mielessämme ajatusta vielä yhdestä telttayöstä Tuiskukurussa ja hiihtoreissusta Luirojärvelle päiväretkityyliin ilman ahkioita. Aamun lumisade sai hylkäämään edellä mainitun idean ja päätimme lähteä paluumatkalle Suomunruoktuun. Juttelimme erään pariskunnan kanssa Tuiskukurussa ja he olivat sattumoisin päätyneet samasta syystä samanlaiseen ratkaisuun.
Kanssamme samoihin aikoihin lähti useampi seurue hiihtelemään Suomunruoktun suuntaan, me starttasimme matkaan viimeisinä. Ei tarvinnut montaa kilometriä hiihtää, kun ohitimme yhden edellä lähteneistä seurueista. Heillä oli alkanut tarttua lumi liukulumikenkien pohjaan ja matkan jatkaminen oli käynyt mahdottomaksi. Ohitimme lopulta kaikki aiemmin lähteneet seurueet tämän saman ongelman vuoksi. Suksi luisti täyspitkien nousukarvojen kanssa mainiosti ja melkeinpä sai rallatella menemään lumisateesta huolimatta. Suomunruoktuun jokainen seurue saapui ennemmin tai myöhemmin ja lumisadekin loppui. Illalla tuntui suorastaan mahtavalta nähdä kirkasta taivasta kolmen lumisateisen päivän jälkeen. Hiihdellessä pohdinkin, että harmaiden ja lumisateisten päivien jälkeen poutasäätä osaa arvostaa todella paljon.
Aamu oli kirkas ja kylmä. Yöllä oli ollut ihan tuntuvasti pakkasta ja aamullakin lämpötila oli vielä -13°C. Aamutoimien jälkeen oli aika pakata varusteet ahkioon viimeisen kerran tällä reissulla ja hyvästellä Suomunruoktu kuukkeleineen. Aurinko paistoi lämpimästi ja oli täysin tyyntä. Puista piirtyi pitkiä varjoja kirkkaan valkoiselle hangelle, joka oli lopultakin muuttunut kantavaksi suksen alla. Kaikki oli niin hyvin, että olisi tehnyt mieli nauraa ääneen.
Suomunlatvan laavulla oli aika pitää tauko ja kylläpä olikin ihanaa istua nauttimaan auringosta tunturikoivun runkoon nojaillen. Hiihtäjiä ahkioineen, tai ilman, tuli ja meni. Kaikki tuntuivat olevan hyvällä mielellä ja miksipä ei! Suomunlatvalta oli vielä tehtävä yksi jyrkkä nousu tunturiin ja sitten sai lasketella leveä hymy kasvoilla Niilanpään päivätupaa kohti ja siitä hiihdellä edelleen Kiilopäälle asti.
Ristiriitaisin tuntein lopettelin hiihtovaellusta. Toisaalta oli ihanaa päästä nauttimaan mukavuuksista Kiilopäälle ja toisaalta olisin halunnut jäädä vielä hetkeksi elämään askeettista, mutta niin kovin antoisaa vaelluselämää Urho Kekkosen kansallispuiston kätköihin. Paljon tuli nähtyä ja koettua, mutta niin paljon on vielä näkemättä ja kokematta, että takaisin on palattava ennemmin tai myöhemmin. Todennäköisesti ennemmin.