Hiidenportin ja Tiilikkajärven kansallispuistot samalla kertaa
Artikkeli kirjoitettu kaupallisessa yhteistyössä Sotkamon kunnan kanssa.
Valokuvat: Tomi Rantanen
Kainuun ja Pohjois-Savon rajalla sijaitsevat Hiidenportin ja Tiilikkajärven kansallispuistot ovat maastoltaan ja luonteeltaan kuin yö ja päivä. Vierekkäin sijaitsevat upeat luontokohteet kannattaa kokea samalla vierailulla. Luontoretkien jälkeen on mukavaa nauttia Vuokatin monipuolisista matkailupalveluista.
Sotkamon ja Rautavaaran kuntien alueella sijaitsevat Hiidenportti ja Tiilikkajärvi sijaitsevat noin tunnin ajomatkan päässä toisistaan. Kansallispuistobongarien ja muidenkin luontoystävien kannattaa reissullaan koukata molempien luonnonsuojelualueiden kautta. Vajaan parinkymmenen tuhannen vuosittaisella käyntikerralla puistot eivät ole kaikkein kansoitetuimpien joukossa.
Aloitimme puistokaksikkoon tutustumisen Hiidenportin jylhistä maisemista. Vuonna 1982 perustettu kansallispuisto soveltuu omaa rauhaa etsiville retkeilijöille ja vaeltajille. Reilun neljänkymmenen neliökilometrin kokoinen maasto on haastavaa eikä tarjolla ole esteettömiä palveluita. Hiidenportin kansallispuiston pääsisäänkäynti on alueen pohjoispuolen Palolampi, josta pääsee suoraan rotkolaaksoon vievälle rengasreitille.
Hiidenkierros on 3-5 kilometrin pituinen, paikoin vaativakin rengasreitti. Se palkitsee kulkijan komeilla näkymillä Hiidenportin rotkoon. Jyrkiltä reunamilta avautuvat upeat näkymät muun muassa rotkon pohjalla siintäviin tummavetisiin lampiin. Hiidenkierros sopii hyvin päiväretkikohteeksi ja on kuljettavissa jalkaisin sulan maan aikaan, talvella lumikengillä.
Hiidenportin kansallispuiston alueella on viitoitettuja ja osin pitkostettuja reittejä lähes 30 kilometriä. Reitit sopivat mainiosti patikointiin. Maastopyöräilyä ei ole kielletty, mutta louhikkoinen ja juurakkoinen maasto tuo pyöräilyyn erittäin suuria haasteita. Henkilökohtaisesti en edes ajattelisi pyörän raahaamista Hiidenporttiin.
Kansallispuiston suosituin retkien lähtöpiste on Palolammen opastuspaikka, jonka yhteydessä on tulentekopaikka, keittokatos ja kaivo. Palolammen opastuspaikalle vievä Hiidenportintie on aurattu talvisin. Muita lähtöpaikkoja ovat kansallispuiston itäpuolella sijaitseva Urpolampi ja eteläpään Käärmesärkkä, mistä lähdemme liikkeelle. Matkaa sieltä Palolammelle kertyy 11 kilometriä. Hiidenportin kartan voit katsoa tästä.
Käärmesärkkä on kapea mäntyharjanne, joka kulkee järven ja suon välissä. Hiljalleen maasto muuttuu kosteammaksi ja reitti jatkuu kuusimetsässä Porttijokea seuraillen. Hiidenportin rotkolaakso sijaitsee vedenjakajalla. Rotkon luoteispäästä vedet virtaavat Oulujoen vesistöön ja Porttijoki laskee Vuoksen vesistöön. Polku ja pitkokset seuraavat jokea ja ajoittain se ylitetään pieniä siltoja pitkin.
Porttijoki levenee ajoittain suolammiksi ja saavun mustavetisen veden laitaan. Vedenpinta on selkeästi noussut ja laajentanut lampea. Syykin selviää nopeasti. Majava on padonnut puroa, jonka seurauksena vesi on ottanut metsää valtaansa. Majavaa eikä sen tyypillistä pesäkasaa näy lähistöllä. Reppuretken Tomi oli edellisellä reissullaan onnistunut nappaamaan kuvan majavan iskiessä häntäänsä veteen. Tarkoituksena lienee ollut varoittaa liian lähelle tulleesta tunkeilijasta.
Pitkäportin tulipaikka on komealla paikalla kalliokumpareen päällä. Tulipaikan yhteydessä on kuivakäymälä ja pöytä eväiden syöntiä varten. Pidän taukoa ja tankkaan ennen matkan jatkamista. Käpytikkapari lehahtaa viereiseen puuhun ja alkaa naputella runkoa. Hiidenportin maisemissa riittää hyvin lahopuuta tikoille ja muille eliöille.
Käärmesärkkä-Palolampi -reitin varrella on muutama laavu. Palolampea lähimpänä oleva Porttilammen laavu on illan suussa jo varattu ja laavun ympäristössä näkyy muutamia telttoja ja riippumatto. Rotkolaakson polulla tulee vastaan vielä muutama rinkan kantaja suuntanaan lähilaavu. Kansallispuistossa telttailu on sallittu laavujen ja nuotiopaikkojen sekä Palolammen opastuspaikan läheisyydessä.
Hetken tutkailemme pitkospuun alla uiskentelevaa sammakkoa ja jatkamme laavulta kohti kansallispuiston tunnetuinta nähtävyyttä, Hiidenporttia. Se on jylhä rotko pystysuorine kallioseinämineen ja jyrkkine louhikkoineen. Rotkon jylhyys saa kieltämättä tuntemaan itsensä pieneksi. Hiidenportti on syntynyt maankuoren poimuttuessa ja jääkausien muovaamana. Korkeimmalla kohdalla pystysuora kallioseinämä kohoaa jopa 20 metrin korkeuteen. Rotkovajoama on noin kilometrin pituinen.
Istun rotkolaakson kallion reunamilla ja hiljaisena katselen Hiidenportin mahtavuutta. Rotkon voisi hyvinkin kuvitella entisajan Hiisin asuinsijaksi. Tarinan mukaan Sotkamossa muinoin asunut Hiisi keräsi nykyisistä suurpedoista koostuneen karjansa, ja asettui Hiidenportin saloille. Siitä lähtien Hiidenportin seutua pidettiin pelottavana ja pahana paikkana. Vanhan kansan mukaan rotkon pohjalla sijaitsevat tummat, pyöreät lammet ovat pelottavasti mulkoilevia Hiiden silmiä.
Hiidenportin jylhyydestä vaikuttuneina jatkamme kohti Palolampea. Matkalla on jälkiä tervanpoltosta sekä Kovasin-nimisestä entisestä erämaatorpasta. 1900-luvun alkupuolella Kovasimen torppa oli kuuluisa kesäisistä Hiidentansseistaan. Tuolloin vaaralle kokoontui nuorta väkeä eri puolilta Kainuuta ja Pohjois-Karjalaa. Entisen erämaatalon pihapiiri on kuitenkin tällä kertaa hiljainen. Metsähallitus hoitaa nykyään erämaatorpan perinnemaisemaa.
Kovasinvaaran maisemista saavumme Palolammelle. Helteisen retkipäivän päätteeksi pääsemme pulahtamaan ihanan viileään suolammen veteen. Annan veden huuhdella pois päivän pölyt, hyttysten ja paarmojen puremat. Kellun lammessa selälläni. Ympärillä on vain vettä, suota ja metsää. Ja hiljaisuus.
Telttayön jälkeen suuntaamme Tiilikkajärven kansallispuistoon. Jos edellispäivän Hiidenportti oli jylhän kivinen, kostea ja viileä, on Tiilikka kaiken tämän vastakohta. Tiilikkajärven ympärille sijoittunut kansallispuisto tarjoaa aurinkoa, mahtavia hiekkarantoja ja avaruutta.
Vuonna 1982 perustetun luonnonsuojelualueen koko on tällä hetkellä 34 neliökilometriä, mutta Rautavaaran kunta on esittänyt ympäristöministeriölle alueen laajentamista. Kansallispuisto on perustettu säilyttämään erämaista järvi-, joki- ja harjuluontoa sekä Tiilikkajärveä ympäröiviä aapasoita. Kansallispuiston karttaan voit tutustua tästä.
Tiilikkajärven kansallispuistoon pääsee joko sen pohjoispään Pohjoisniemen pysäköintialueelta tai etelän suunnalta Sammakkotammen kautta. Pohjoisniemen ja Kalmoniemen nelisen kilometriä pitkä harjanne jakaa Tiilikkajärven lähes kahtia, mutta niemen kärkien välissä on 150 metriä leveä Selkäsalmi. Sen ylitykseen on käytettävissä Metsähallituksen soutuveneet 15.5.-30.10. Koko kansallispuiston alueeseen tutustuminen onnistuu Tiilikan kierroksella, joka on 18 kilometrin pituinen lenkki.
Tiilikkajärvellä on kaksi sallittua telttailualuetta: Venäjänhiekan telttailualue ja Kosevan telttailualue. Kiertelen jälkimmäistä ja löydän pienelle yksiölleni paikan lähes rantaviivalta. Laitan teltan pystyyn ja lähden uimaan. Pinnasta lämmin vesi muuttuu virkistäväksi syvemmälle mennessä. Lähes kolmenkympin helle saa viihtymään vedessä pitkään.
Retkeilykesän suosio näkyy myös telttailijoiden määrässä. Alueella on toistakymmentä telttaa ja riippumatot päälle. Koseva on myös lapsiperheiden suosiossa, sillä pysäköintialueelta on matkaa alle kaksi kilometriä. Lisäksi hiekkarannat ovat loivia ja matalia.
Tiilikkajärven kansallispuisto soveltuu mainiosti myös vesillä liikkumiseen ja liikkeellä onkin monenlaisia vempeleitä. Avokanootilla liikkeellä oleva perhe on pystyttänyt telttansa Mummolanniemen aurinkoiseen kärkeen. Ilmatäytteisillä reppulautoilla liikkuvat kaverukset ovat rantautuneet ja virittelevät riippumattoja yösijaksi. Myös kajakkimelojia on liikkeellä.
Venäjänhiekoille on matkalla SUP-laudallaan Etelä-Suomesta tullut Heidi. Hän on päättänyt yhdistää lomareissullaan suppailun ja kansallispuistot. Ennen Tiilikkajärven kansallispuistoon saapumista hän on käynyt laudallaan melomassa Hossan kansallispuiston jylhässä Julma-Ölkyn rotkolaaksossa.
Suppailu ei ole vielä kovin yleistä kansallispuistoissa, eikä Heidillekään ole tullut reissuillaan vastaan muita pystymelojia. Laudalla melonta on mukavaa ajanvietettä helteisellä järvellä ja toimii myös siirtymävälineenä retkikohteesta toiseen. Heidikin on pakannut lauttansa kannelle yön yli kestävällä retkellä tarvitsemansa majoitus- ja ruokatarpeet. SUP-lauta lipuu kevyen näköisesti kohti auringonlaskua.
Venäjänhiekka on puiston upein hiekkaranta, jonka nimi ei ole sattuma. Täyssinän rauhan rajanvedosta vuonna 1595 jäi Tiilikkajärveen muistoksi kivi, johon on hakattu Ruotsin ja Venäjän tunnuksina kruunu ja risti. Kiveen hakatut merkit ovat nykyään myös Tiilikkajären kansallispuiston tunnus. Rajakiveen tutustuminen edellyttää kesäaikaan vesikulkuneuvoa. Talvella siihen voi tutustua hiihtäen tai kävellen.
Puiston eteläpuolen pysäköintialueelta, Sammakkotammesta pääsee seitsemän kilometrin mittaiselle Uiton kierto -reitille. Kierroksen alkuosa vuorottelee koivu- ja mäntymetsässä ja on Uiton kämpälle asti melko mäkistä. Sammakko- ja Autiojärvi sekä joki pilkistelevät ajoittain reitille. Kämppää lähestyttäessä on ylitettävä sillat, joilta on mainiot näkymät. Tuvalle on noin kolmen kilometrin kävelymatka Sammakkotammen pysäköintialueelta.
Puutavaran uitto alkoi Tiilikkajärven seudulla 1870-luvulla, jolloin Sammakkojärven eteläpäähän tehtiin pato eli tammi. Uittomiehet asuivat aluksi vaatimattomissa maakorsuissa, kunnes heille rakennettiin vuonna 1946 Uiton kämppä. Uitot alueella loppuivat jo 1950-luvulla.
Uiton kämppä on nykyään vuokratupana ja sen pihassa on tulentekopaikka, kaivo, kompostikäymälä sekä laituri, jolta pääsee myös uimaan. Kaivosta nouseva vesi kehotetaan keittämään ennen käyttöä.
Uiton kämpältä on viitoitus isolle puulle. Polun päässä odottaa melkoinen jättiläispetäjä, korkea kuin mikä ja paksumpi kuin mikään aikaisemmin tapaamani puu. Kunnioitusta herättävä mäntyvanhus lienee seissyt paikalla useamman vuosisadan ja on niin massiivinen, etteivät käteni läheskään yllä sen ympäri. Parempi tyytyä halaamaan tätä metsien jättiläistä ja tuntea sen rauhoittava voima.
Paluu Uiton kämpältä Sammakkotammelle tapahtuu helposti kuljettavassa maastossa, jossa metsäsaarekkeet ja suolle asetetut pitkospuut vuorottelevat. Laskevan ilta-auringon valossa tuhannet ja tuhannet tupasvillat muuttuvat kuin kultaiseksi puuvillapelloksi.
