Suksilla Urkkipuistoon
Talviretkeilyssä pätevät samat lainalaisuudet kuin muussakin retkeilyssä. Etene haasteiden kanssa sopivin pienin askelin ja kerrytä ensin osaamista ja kokemusta. Hanki talviretkeilyyn soveltuvat varusteet, tutustu niihin kunnolla ja opettele käyttämään niitä vaativissakin olosuhteissa. Kysy neuvoa kokeneemmilta talviretkeilijöiltä tai käy talviretkeilykurssi. Kekkospuiston hiihtoretki on Vuoden retkikirjan retki 12/52.
Liikun talvisessa luonnossa mielelläni muun muassa pyöräillen ja lumikenkäillen. Saatanpa toisinaan jopa lähteä karvapohjasuksilla tulistelemaan tai muuten vain kipuan tunturiin. Yksi asia on kuitenkin tullut retkihistoriani aikana selväksi. En todellakaan ole talvivaelluksen suurimpia ystäviä. Sitä on silti hyvä käydä välillä itselleen todistamassa.
Tällä kertaa lähdimme opiskelukavereiden kanssa neljän päivän minivaellukselle Urho Kekkosen kansallispuistoon. Lähtöpäivän sää oli melkoista myräkkää. Lunta satoi vaakatasossa ja keli sakeni päivän edetessä. Onneksi löysin ennen reissua suojalasini, joita käytin ensimmäisellä hiihtovaelluksella Kilpisjärvellä. Aikaa tuosta on ehtinyt kulua jo reilu kaksikymmentä vuotta. Ilman laseja näkyvyys tuiskussa silmäluomia pidemmälle olisi ollut pelkkä kaukainen haave.
Alpinan lasit 1990-luvun puolivälistä toimivat edelleen.
Keli heikkenee edelleen, eikä reittimerkkejäkään erota enää kovin montaa kerrallaan. Tunturin rinteessä tapaamme pelastuspartion, jonka kanssa vaihdamme pikaiset kuulumiset. Heillä on kiire Rautulammelle evakuoimaan kylmettyneitä retkeilijöitä. Suosittu päivätupa on palanut yöllä ja siellä yöpyneet retkeilijät olivat joutuneet keskellä yötä ulos ilman varusteita.
Tunteja jatkunut lumisade sakenee ja tuuli kinostaa lunta tunturin rinteeseen. Riisumme ahkioiden vetovyöt ja autamme evakuointipartiota saamaan lumeen juuttuneet kelkat rekineen liikkeelle. Näkyvyys on enää vain muutamia metrejä. Joka puolella näkyy vain valkoista. Tuuli piiskaa kasvoja ja on parempi vetää huppu päähän ja kääntää selkä tuuleen.
Saatuamme tiedon tuvan palamisesta, päätämme muuttaa reittisuunnitelmaa. Palaamme takaisin edelliselle kämpälle ja yövymme sen pihapiirissä. Tamppaan lunta tiiviiksi ja saan tuiskussa pystytettyä laavun tunturikoivikkoon. Talvivaeltajat yöpyvät nykyään lähes aina teltoissa. Meillä on tarkoitus viettää yöt metsävyöhykkeellä ja siksi valitsin majoitteeksi nostalgisen Pena-laavun. Tuuli paukuttaa kangasta ja kasaa kinosta laavun seinää vasten. Kaivaudun makuupussiin ja uni tulee nopeasti.
Aamun kova tuuli puhaltaa pilvet pois ja saamme jatkaa matkaamme aurinkoisessa talvisäässä. Nousemme hiljalleen ylemmäs tunturiin ja ponnistelu palkitaan upeilla maisemilla. Horisontista tunnistan ainakin Nattasten profiilin.
Jokaisella ryhmämme jäsenellä on ahkiot. Itselläni on Savotan Paljakka-ahkio, jonka vetovyön olen korvannut Jääkäri M -repulla. Olen pujottanut repun lantiovyöhön ahkion vetoadapterit, joihin aisojen päät kiinnitetään vetonarulla. Päivärepusta tulee samalla ahkion kokovaljaat, jotka sopivat minulle paremmin. Pelkkä vyötäröllä oleva lantiovyö tuppaa minulla valumaan liiaksi lonkalle. Jääkäri-repussa kulkevat kätevästi termari, eväät, taukotakki ja muut hiihtopäivän aikana tarvittavat tavarat.
Osalla meistä on karvapohjasukset, joita myös liukulumikengiksi kutsutaan. Osalla on perinteiset metsäsukset. Itse olin valinnut ”liukkarit”, koska arvelin niiden sopivan minulle paremmin, sillä hiihtotaitoni on lievästi sanottuna onneton. Karvapohjasuksilla olin jo hieman aikaisemmin talvella tehnyt parin päivän reissun tänne samaiseen kansallispuistoon. Nousut sujuivat liukulumikengillä mainiosti. Jopa pisimmät ja jyrkimmät mäet, missä metsäsuksijat joutuivat haarakäynnille, ”kävelin” suorilla ylös.
Jokainen loivakin lasku sen sijaan on haastava. Se johtuu varmaankin puutteellisesta hiihtotaidosta ja kunnosta, ehkä myös suksen siteessä olevasta liian löysästä jalkineesta. Huopakumpparilla on haasteellisempaa kuin jäykkävartisella jalkineella saada suksea ohjatuksi. Muutaman kerran vedin myös nurin oikein kunnolla. Seuraavana päivänä kaatumisista muistuttaa kämmenen kokoinen mustelma sisäreidessä. Varsinkin meille vähemmän hiihtäville alamäet ilman ahkiotakin voivat olla hyvinkin vaarallisia. Tasapainon pettäessä ei aina selviä mustelmilla. Venähdys tai murtuma voi olla suuri haaste kaukana tunturissa. Vauhti on siis syytä pitää rauhallisena.
Vaelluksella päivärutiinit toistuvat säännöllisesti. Veden sulattamista ja aamupala, leirin purku, hiihtoa, lounas, hiihtoa, leirin pystytys, päivällinen ja veden sulattamista, varusteiden huoltoa, iltapalaa ja nukkumaan. Toisinaan joku jaksaa kaivaa pelikortit esiin tai kirjoittaa retkipäiväkirjaa.
Seuraavaksi yöksi majoitun Suomunruoktun tuvan taakse metsikköön. Iltapäivän aurinko valaisee vielä hetken. Lunta riittää. Tamppaan laavun pohjan suksilla tiiviiksi ja annan sen tekeytyä reilun tunnin ennen laavun pystytystä. Oviaukolle, laavun ulkopuolelle kaivan puolen metrin syvyisen kolon, joka helpottaa muun muassa saappaiden riisumista ja makuupussiin siirtymistä.
Kymmenen maissa olen jo makuupussin lämmössä. Ulkona on viitisentoista astetta pakkasta ja metsä paukahtelee. Pakkanen taitaa kiristyä. Yksi laavun mainioista puolista on se, että voin seurata mitä ulkona tapahtuu. Tähtitaivas näyttää upealta. Mahdolliset revontulet jäävät näkemättä, sillä ”pulkan” kiskominen on vienyt meikäläisestä mehut ja uni vie mukanaan välittömästi.
Urkkipuistossa hiihtelimme maaliskuussa 2019.
Urho Kekkosen kansallispuisto
Sijainti Sodankylä, Savukoski, Inari
Pinta-ala 2 550 km²
Perustettu 1983
Urho Kekkosen kansallispuisto on pinta-alaltaan Suomen toiseksi suurin kansallispuisto. Kansallispuisto on myös yksi suosituimmista ja sinne tehdään vuosittain noin 450 000 käyntiä.
Urho Kekkosen kansallispuisto sijaitsee nelostien (E75) itäpuolella, Sodankylän ja Ivalon välillä. Rovaniemeltä kansallispuistoon on matkaa noin 250 km. Kekkospuistoon on helppo tulla julkisilla, sillä Rovaniemeltä kulkee useita päivittäisiä vuoroja Tankavaaraan, Kakslauttaseen, Kiilopäälle ja Saariselälle. Lähin lentokenttä on Ivalossa.
Urho Kekkosen kansallispuiston valtteja ovat luonnon monimuotoisuus, suuri ja upea tunturialue sekä monipuolinen palveluverkosto. Retkeilijä voi valita itselleen sopivat reitit muutaman tunnin teemareiteistä viikkojen erämaavaellukseen. Kansallispuistossa on myös varsin tiheä autiotupaverkosto. Kansallispuistossa ja lähialueilla on kiinnostavia kohteita myös saamelaiskulttuuriin, kullankaivuuseen ja sotahistoriaan liittyen.
Yli 2500 neliökilometrin kansallispuistoalue tarjoaa sulan maan aikana satoja kilometrejä reittejä patikointiin ja pyöräilyyn, talvisin maastohiihtoon, lumikenkäilyyn ja pyöräilyyn. Laajan reittiverkoston tiedot löydät kansallispuiston verkkosivulta.
Jokaisenoikeudet ovat rajoitetusti voimassa Urho Kekkosen kansallispuistossa. Kansallispuistossa on sallittua liikkuminen jalan, hiihtäen, soutaen, meloen ja pyöräillen.
Kansallispuisto on jaettu kahteen vyöhykkeeseen: retkeily- ja luontomatkailuvyöhykkeeseen sekä syrjävyöhykkeeseen, joiden rajat on helppo tarkastaa kansallispuiston sivulla olevasta kartasta. Huomioi myös, että osa kansallispuistosta on rajavyöhykkeellä, jossa liikkumiseen tarvitaan lupa.